sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Vappuspecial: Lisää Mainos-Teemua

Ihanaa  vappua teille !!
Tässä sen kunniaksi vappuerikoiseni: Sipsi-Selänne

Maito-Teemu, Sipsi-Selänne. Teemu Selänne kelpasi 1990-luvulla maitoa mainostamaan, kuten muistatte, mutta söi hän sipsejäkin. Ja teki sen hieman seksikkäästi vieläpä! Vuoden 1998 tienoilla Selänne poseerasi Taffelin keralla - ja tekihän niin myös toinen 90-luvun loppupuolen suomalainen superurheilija, Jari Litmanen.



Sormus-Teemu. kuva: Suosikki 4/98.



Poreallas-Teemu. kuva: Trendi kesäkuu/1998.
(Huomatkaa, että näitä laitti-sipsejä Teemu syö jostain ihme pesuvadista.)



Tanssi-Teemu. kuva: Suosikki 6/99.



Pussiseläntakana-Jari, Jari Litmanen. kuva: Suosikki 6/98.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

90-luvun pikkuleluja

1. Polly Pocket


Oma Polly Pocketini, pupuset siellä temmeltävät.

Nämä Polly Pocketit on aika suloisia, tuollaiset pienet rasiat, joissa on kivoja pieniä yksityiskohtia. MUTTA kysynpä vaan, että onko joku oikeasti leikkinyt näillä? Minulle Pocketien arvo oli aina lähinnä siinä, että sen avasi, katseli, ja asetteli ukkelit/puput pakoilleen, joista ne tietysti sitten lähtivät irti, kun rasian lopulta sulki. Ehkä leikit olisivat saattaneet olla hauskempia, jos näitä taloja olisi ollut paljon kuten ukkeleitakin, niin olisivat sitten voineet vaeltaa siellä välillä ja kyläillä ja jotain...
   Ysäritutkimuksissani törmäsin  myös valtavaan, hieman nukketaloa muistuttavaa PollyPocket-taloon, Polly Pocket Club Houseen, eikä kyseessä tosiaan ollut mikään rasia. Kuvia Polly Pocketeista ja siitä talostakin löytyy muun muassa tästä blogikirjoituksesta. Olemassa on myös Polly Pocket linnaa, keijutaloa ja muuta niiden perinteisten rasioiden lisäksi. Enpä tätäkään ennen tiennyt!


2. Trollit




Vuonna 1994 näitä oli pääsiäismunissakin - vihreähiuksinen peikko on sellaisesta peräisin.

3. Pikkaraiset (Forest Families/Sylvanian Families)

Pikkaraiset olivat nimensä mukaisesti pieniä, isoimmatkin alle 10cm korkeita pikku otuksia, joilla oli nukkainen pinta. Pikkaraiset olivat iso juttu jo 1980-luvulla, ainakin jos on uskominen Kasarikirjaa (kirjoittanut Henna-Kaisa Sivonen), mutta leikittiinhän niillä ysikytluvullakin. Pikkaraiset olivat useimmiten 4-henkisiä heteroydinperheitä, ja lajirikkaus oli suurta: karhuja, elefantteja, pupuja, koiria, ankkoja, sammakoita, pöllöjä ja niin edelleen. Paljon kuvia kaikista perheistä löytyy muun muassa täältä .
   Itse muistan leikkineeni ainakin ruskeilla karhuilla sekä harmailla jäniksillä. Ne olivat senkokoisia, että niillä saattoi leikkiä nukketalossakin.



Tässä pupuseni on. 
Alastonna tosin, vaatteet kadonneet vuosien varrella.

   Pääsiäisen aikoihin näin lelukaupassa Sylvanian Families -leluja, jotka olivat kuin ilmettyjä Pikkaraisia. Googletettuani olenkin sitten selvittänyt, että vaikka aluksi luulin näitä jopa samoiksi leluiksi, ovat Sylvanian ja Forest Families kuitenkin eri leluja, joskin helposti toisiinsa sekoitettavia, ja niitä on myyty samaan aikaan aiemmilla vuosikymmenillä. Jos satuit kiinnostumaan enemmän, niin kas tässä linkki sivustolle, joka kertoo näiden eri sarjojen eroista tunnustaen, että en ole ensimmäinen ihminen, joka niitä on toisiinsa sekoittanut. Ja jottei menisi liian helpoksi, niin kolmaskin samantyyppinen tuoteperhe oli olemassa...
   Itse otaksun Suomessa olleiden Pikkaraisten olleen juuri näitä Forest Families -leluja, mutta sitä en tiedä, onko niitä Sylvanian Families -ukkeleitakin myyty täällä jo 1990-luvulla. Tuossa edellämainitussa kirjoituksessa kerrotaan näillä eri leluilla olleen hieman eri myyntialueita, mutta varmaa tietoa en nyt ainakaan tähän hätään onnistunut löytämään. Käsityksiäni saa oikoa, jos jollain on tietoa :) 

4. Teeny Weeny Families

Teeny Weenyt olivat niitä pienen pieniä nukkeja, jotka elivät ja hengasivat muun muassa ompelukoneen ja teepannun muotoisissa taloissaan. Kaikki (ainakin Suomessa "ilmestyneet"?) Teeny Weenyt löytyvät täältä, ja löysinpä ihan kokonaan Teenyille omistetun bloginkin. Omia Teeny Weenyja minulla ei ollut, ja en oikeen tiiä oliko siskollakaan. En siis itse koskaan tainnut leikkiä näillä. Ehkä serkuilla oli tuollainen vaaleanpunainen teekannunmuotoinen talo. Kerran näin näitä ison läjän kirpputorilla, tämän vuoden alkupuolella muistaakseni, ja ihastelin niitä kovasti. Ovat kauhean söpösiä ja herttaisia! Olen aina ollut mieltynyt kaikenlaiseen runsaasti yksityiskohtia sisältävään, joten visuaalisesti nämä vetoavat minuun kovasti :)

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Piirrossarjoja: Animaaniset (Animaniacs)

(Minun piti julkaista tämä kirjoitus vasta parin viikon kuluttua, mutta koska olen itse aiheesta niin innoissani, niin saamanne pitää jo nyt.)

Alkuun pahoittelen sitä, että jos päätät kuunnella sarjan tunnarin tuosta alapuolelta, niin se saattaa jäädä päähän soimaan ja se voi pysyä paikallaan pitkään. Mutta kenties se ei haittaa sinua.



   Animaaniset, eli alkuperäisnimeltään Animaniacs oli vuosina 1993-1998 tehty yhtä vaille satajaksoinen lasten piirrossarja, jota Suomessa esitettiin 1990-luvulla MTV3:lla kuten lähes kaikkia muitakin samanhenkisiä lasten piirrossarjoja. Sama studio, Warner Bros., teki myös hieman aiemmin Tiny Toons -piirrettyä, ja sen suuren suosion innoittamana loi Animaaniset-sarjan. Sarjan kolme päähahmoa, eli Yakko, Wakko ja Dot Warner lukittiin 1930-luvulla Warner Brothersin vesitorniin, josta he pääsivät karkuun 1990-luvulla. Vapaudettuaan sisarukset sekoilevat ympäriinsä. Yhdessä jaksossa oli etenkin sarjan alkuvaiheessa kaksi tai kolme eri pientä tarinaa, mutta tyyli muuttui hieman sarjan edetessä.
     Sarjassa erityistä oli muun muassa sen opetuksellinen materiaali, sillä jaksoissa esimerkiksi laulettiin läpi kaikki (sen aikaisen) maailman valtiot, puhuttiin matematiikasta, ihmisen biologiasta, aisteista ja Yhdysvaltain historiasta sekä osavaltioista. Ja yleensä oeptuksen tulivat siis laulujen muodossa. Katsoja pääsi tutustumaan myös omalaatuisiin versioihin mm. Shakerpearen näytelmistä.

Animaaniset ja kaikki maailman valtiot.

     Sarja oli erittäin musiikkipitoinen (yksi suosituimmista lauluista lienee I'm Mad) ja ilmeisesti sarjan joka jaksossa oli ainakin yksi vain sarjaa varten sävelletty uusi kappale ja sarjan tuotanto käytti taustalla 35-jäsenistä orkesteria! Kallista tuotantoa siis, mutta saatiinpa kasaan jotain massasta poikkeavaa: tämäkin huomattiin, sillä sarjasta tuli varsin suosittu ja se voitti lukuisia palkintojakin. Katsojatutkimusten mukaan Yhdysvalloissa myös suuri joukko aikuisia seurasi sarjaa (kertooko se sitten enemmän sarjan hyvyydestä vai yhdysvaltalaisten makutottumuksista, en osaa sanoa...) Sarjassa kuitenkin viljeltiin paljon erilaisia populaarikulttuuriviittauksia, ja harvemmin sellaiset pienille lapsille avautuvatkaan. Lisäksi sarja sisälsi myös suoraan aikuisille tarkoitettuja vitsejä, kuten mielestäni parhaat lastenanimaatiot yleensä tekevätkin :)
     Paitsi että sarja sisälsi Warnerin sisarusten seikkailuja ja meininkejä mm. heidän saksalaisen (hieman natsihenkisen) psykiatrinsa tohtori Scratchansniffin sekä laboratoriorottien Pinkyn ja Brain (Äly ja Väläys) kanssa, oli mukana myös monenlaisia parodioita tunnetuista sarjoista ja elokuvista, kuten monista Shakespearen näytelmistä (Hamlet, Kesäyön unelma, McBeth...), Star Trekista, Leijonakuninkaasta ja Pocahontasista. Näitä kaikkia löytyy toki YouTubesta, sinne vain. Nyt katsoessani noita videoita en voinut olla ihastumatta pätkään Woodstock Slappy, joka kertoo siis vuoden 1969 hipeistä  ja tarkemmin sanottuna Woodstockista :) Pätkästä löytyy viittaus mm. Simon & Garfunkeliin ja nimeltä mainitaan niin Jefferson Airplane kuin myös The Who ja The Band, joitain mainitakseni.

Tässä kuitenkin Animaanisten Pocahontas, eli tietysti Jokahontas:

Animaaniset: Jokahontas, eli Pocahontas-parodia tietysti.
Pätkässä myös lyhyesti mm. Aladdinia ja Kaunotarta ja hirviötä.

    Tuossa videossa on myös aivan mainio laulu muun muassa Disneyn samojen tarinoiden kierrättämisestä ja rahastamisesta, "we have got your seven bucks why should we try something new, we know you buy our video." Kenellepä lapselle tuokaan aukeaisi :) Koska olen nyt katsonut vain näitä alkuperäisiä, niin en tiedä miten näitä on suomennettu, mutta käsittääkseni Animaanisten dubbausta ainakin pidetään hyvänä.
  En tiedä katsoinko sarjaa juurikaan 1990-luvulla (vaikka alkutunnari onkin tuttu), mutta nyt se alkoi kiinnostaa minua kovastikin.
   Katsoiko joku teistä tätä 90-luvulla?

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Mitä mahdoinkaan 90-luvulla lukea? Eli kirjakatsaus osa 2

Edellisessä osassa katsahdin mm. Kultaiseen Salamaan, Neiti Etsiviin sekä Hulluun luokkaan. Mutta luinhan minä paljon muutakin, kuin vain rikoskirjoja. Tämän blogauksen kotimaiset kirjat ovatkin enimmäkseen "nuorille aikuisille" tarkoitettuja, eli löytyivät kotikirjastossani ihan toisesta hyllyvälistä kuin Neiti Etsivät ja Tuula Kallioniemet. Seikkailujen sijaan pääosassa olivat teini-ikäisten ihmissuhteet.

Tuija Lehtisen monet ja taas monet nuorten kirjat kulkivat käsissäni: niin yksittäiset romaanit, kuten Kundi kesätukkainen, Ikkunaprinsessa ja Roskisprinssi, myös sarjat, kuten Sara-kirjat. Laurojakin luin muutaman. Mirkka-kirjoja minulla oli yksi omanakin, mutta tuskin luin edes sitä. Hämmentävää sinänsä, että samalta kirjailijalta jotkin kirjat iskevät, mutta toiset ihan samantyyppiset eivät sitten yhtään.
   Tykkäsin Tuija Lehtisestä todella paljon, varsinkin niistä yksittäisistä romaaneista. Minusta tuntui silloin, että Lehtinen osasi kuvata nuorten elämää sellaisena kuin se oli, tai sellaisena kuin kuvittelin sen olevan, sillä kirjojen päähenkilöt olivat yleensä joitain vuosia minua vanhempia ja tietysti sata kertaa kiinnostavampia. Lehtisen kirjoissa oli aika paljon samaa kuin vaikka lukuisissa MeKaks-lehden rakkausnovelleissa. Sinänsä kepeitä, yleensä aina ihmissuhdekertomuksia joissa tyttö ja poika lopulta saavat toisensa, mutta sivussa saattoi olla hiukan vaikka ongelmallisia suhteita vanhempiin ja ihan nuoreen itseensäkin. Lehtisen aikuistenkirjoja en ole koskaan tainnut edes vilkaista.

Tuija Lehtisen romaanut Siskokullat (1995), Kundi kesätukkainen (1996),
Mirkka, lukiolainen (1988), Sara@crazymail.com (1998).


Jukka Parkkisen Kaupungin kauneinta lyyliä luimme 7. luokalla koko luokan voimin, joten se menee jo 2000-luvun puolelle. Kirja itsessään on kuitenkin julkaistu jo 1984, joten luulisin hyvin monien lukeneen sitä 1990-luvullakin. Kirja oli silloin mielestäni tosi kiintoisa ja hauska, ja niinpä luin sen uudelleen noin puolitoista vuotta sitten. Olihan se hyvä edelleen! Tosin sellaisella "no tää nyt on tällainen nuortenkirja" -tavalla. Idea kolmesta erilaisesta pojasta, Jalista, Pelkosesta ja Samista kilpailemassa kaupungin kauneimmasa lyylistä eli tanssijatyttö-Hannelesta on kuitenkin melko iätön, joten mikseivät siitä nykynuoretkin voisi pitää! Pitänee vain osata suhtautua oikein lankapuhelimiin ja muihin antiikkisiin asioihin. Ikuisesti kai muistan ainakin sen, että Parkkinen kuvaili Pelkosta kotleetikoksi :)
   Kaupungin kauneimmasta lyylistä on ilmeisesti tehty tv-sarjakin (itse en ole sitä koskaan nähnyt, mutta Elävästä arkistosta löytyi), ja siitäkin löytyy netistä pätkiä.



Eräs yksittäinen mieleen jäänyt kirja lienee Teija Niemen Bileet (1992). Vaikka en sitä ihan vielä ilmestymisvuonna lukenutkaan, tulin lukeneeksi sen kaiketi parikin kertaa joskus myöhemmin, 90-luvun lopulla. Kirja siis kertoo yhdestä illasta, jolloin yksi kirjan henkilö (ei toivoakaan, että muistaisin nimiä) järjestää kotonaan kotibileet, ja tätä tapahtumavyöryä kirja siis seuraa. Kaikkea koomista tapahtuu, ihmiset ovat ihastuneita ja hiukan humalassa ja isän arvoesineet vaarassa. Kaikki tämä siihen aikaan oli tietysti erittäin kiehtovaa, kun omassa elämässä jännittävintä oli lähinnä kauppojen "siiderijuomaa" (0,7% alkoholia) ja kotibileissä ei tapahtunut mitään kovin jännittävää, ja vanhemmatkin tulivat aina jo yhdeksältä kotiin.

Teija Niemi: Bileet (1992).

Teija Niemen kanssa ehkä hiukan samantyylisiä kirjoja kirjoitti Katri Manninen, jonka samaan sarjaan kuuluvat kirjat Sikabileet, Megakesä, Supersivari ja Bittitiikeri (julkaistu 1990-luvun loppupuolella). Niissä hehkeät nuoret harrastivat jo seksiäkin, hurjaa menoa ala-asteikäiselle siis :) Koska kirjoissa oli selkeästi jo aikuisempia teemoja kuin muissa siihen aikaan lukemissani kirjoissa, tuntui niiden lukeminen jotenkin jännittävältä, kuin kurkistaisi verhon raosta maailmaan, jonka näkemistä ei kehtaisi kellekään tunnustaa. Niin viatonta oli menoni 1990-luvulla! Nykyään kirjat tuskin hätkähdyttäisivät ketään, vaikka päinvastaista nuorten itsensä vuoksi toivonkin. Myös romaani Kohtalokkaat kotibileet on osittain Mannisen kirjoittama. Samoilla teemoilla siis mennään!

Katri Manninen: Supersivari

Tiesitkö muuten, että Katri Manninen on viime vuodet käsikirjoittanut vaikka mitä? Kuten Salattuja elämiä. Hän on myös kirjoittanut ne Salattuihin elämiin liittyvät nuortenkirjat.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Lelu- ja muromainoksia

Yleisöä olen kuunnellut, ja siksipä tämä kirjoitus toivotusta aiheesta :) Nyt vuorossa siis lasten kannalta niitä merkittävimpiä tv-mainoksia. Luvassa siis leluja, pelejä ja muroja!

Tässä mm. Stiga, Nikko-autot, Muuttuva Labyrintti ja Buckaroo.

Tästä pätkästä muistan itse ainakin tuon Muuttuva labyrintti -lautapelin mainoksen. Kyseistä peliä on muuten tullut pelattua viimeksi pari viikkoa sitten - lasten peli ehkä, mutta sopii se kivasti vähän vanhemmillekin :D Hävisin kyllä radikaalisti.

Tässä taasen on mm. Tähtien sodan ukkeleita, Uniset-siirtotarroja, 
Triple Wheels, Legoja ja Barbien piknik-auto.

Eipä ole maailma paljoa muuttunut! Vaikka en kyllä rehellisesti voi tunnustaa, että tätä nykyä edes katselisin lelumainoksia, joita ehkä tulee tv:stä lähinnä ennen joulua sekä viikonloppuaamuisin lastenohjelmien mainoskatkoilla.

Ja lopuksi vielä jotain, mikä varmasti on niinikään suunnattu lapsille. Muromainoksia! Valitettavasti tässä ensimmäisessä on pitempiä mainoskatkoja, mutta löytyy sieltä CocoPopsia ja RiceCrispietäkin muiden joukosta :)



CocoPops sekä Rice Crispies.

Kellogg's Frosties vuodelta 1991.

Weetabix, 1990-luvun puoliväli.

Itse muistan paremmin sellaisen Weetabix.mainoksen, jossa kivan heteroydinperheen eri jäsenet esittelevät miten syövät mieluiten omat weetabxinsä. Joku söi maidolla, joku jugurtilla, joku marjojen ja joku banaanin kanssa. Mums!

Enempää suomenkieliä muromainoksia en valitettavasti löytänyt. Luultavasti englannin-, saksan- ja muun kieliset ovat kuvallisesti ihan samoja kuin Suomessakin pyörineet, mutta kieli nyt tietysti on eri. Kahden viimeisen mainoksen kohdalla kävi kyllä tuuri, sillä ne on ladattu YouTubeen vasta muutama päivä sitten.

PS. Tässä linkki hauskaan I will survive -kappaletta soveltavaan Weetabix-mainokseen. Kannattaa tsekata!

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Pastirol


Näistä Pastirol-pastilleista muistan lähinnä näiden askien ulkomuodon.


Pastirol-askeja vuodelta 1997.

En muistanut, että näihin on liittynyt aika hauskoja mainoksia. Tietysti siis tuo Kummelien tv-mainos, mutta äkkiarvaamatta lehtiä selaillessa vastaan tuli tällainenkin:


Pastirol-mainos, Suosikki 9/1997.

Sarjakuvan tekstit menevät siis seuraavasti:
- Naiset pettävät!
- Kondomit pettävät!
- Deodorantit pettävät!
- Pastirol ei petä koskaan!

On tuo minusta aika hauska :) Myös pastillien tunnusta ja mausta on kaukaisia muistikuvia, mutten ole koskaan ollut varsinaisesti mikään pastilli-ihminen.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

90-luvun lelumuistoja: My Little Pony

Tiesittekö, että on olemassa eri sukupolvien my little poneja? Niinkuin on kolmannen sukupolven kännyköitä. Huoh. Menin tästä tiedosta sen verran hämilleni, etten oikeastaan tiedä, minkä sukupolven poneilla lapsuudessani leikin, mutta oletan että ensimmäisen: sitä ekaa sarjaa Hasbro valmisti 1983-1995, toista settiä vuodesta 1997 vuoteen 2000, jonka jälkeen oltiinkin jo päästy siihen kolmanteen sukupolveen. Neljäskin on jo olemassa.

Jos kiinnostaa enemmän, niin Wikipediaan vaan. Itse en nyt ole (vielä, haluanko edes?) päässyt täydelliseen selvyyteen sukupolvien välisistä eroista, mutta sellaisia ilmeisestikin on -- valmistusvuoden lisäksi siis.
Entä tiesittekö, että kun Hasbro keksi ponit vuonna 1981, niiden nimi oli ensin My Pretty Pony? Aika kivaa :) Tiedä sitten, mikä sinänsä ois parempi nimi.

My Little Pony, kuva täältä.

My Little Ponyssa ei tietenkään riittänyt, että se olisi ollut vain "perusponi" (sikäli jos vaaleanpunaista, sinihiuksista ja sydänkuvioita takamuksessaan kantavaa muovikappaletta voi nimittää perusponiksi), vaan osalla poneista oli siivet (kivaa Pegasos-henkeä!) ja/tai sarvi, siis yksisarvinen.

Jos My Little Ponyt kiinnostavat enemmän, niin Kimsites-sivuilta löytyy tosi paljon kuvia ja tietoa mm. erilaisista tuoteseteistä ja niistä eri sukupolvista. Kuten sivun ylläpitäjä kirjoittaa, "This site will tell you everything you've ever wanted to know about My Little Pony. Every page is a magical journey through Ponyland as all your favorite ponies described in detail by color, symbol, and other special features. This easy-to-use guide will help you identify your vintage Little Ponies, based on a year-by-year guide to ponies and accessories...plus MLP commercials, television episodes, and more for you to learn more about your pony family!"

Sen verran innostuin selaamaan noita sivuja (joilla siis tosiaan on tarkoitus esitellä kaikki ponit), että yritin löytää sieltä sellaisia, joita meillä kotona leikeissä olisi ollut. Tutuksi osoittautui ainakin Sweet Delight vaaleanpunainen poni, joka kantoi takamuksessaan muffinsien kuvia;  Rollerskate-ponit rullaluistimineen; pari Romance-ponia sekä kaksi Little Tabby -pikkuponia... Rakkain minulle kuitenkin oli Bluebell-poni, joka kuului näemmä  Flower Ponies -sarjaan (vuodelta 1990). Se saattoi myös olla ensimmäinen ponini. Söpönen :) Jokunen tätäkin vanhempi poni meillä oli, mutta oletan, että ne ostettiin myöhempinä vuosina kirpputorilta.

Tässä omia ponejani - oliko jollain samoja?

Ihana Bluebell.

Hääponi.

Poni, joka nimi ei ole minulle vielä selvinnyt.

Etualalla tuo muffinssi-poni.

Ja Hasbron sivulta voi tutustua nykyponeihin, mitkä ei tietenkään ole yhtään niin hienoja kuin ne vanhat, joilla minä leikin.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Titanic (90-luvulla, nyt ja aina)

"If you jump, I jump."

Minulle yhdeksänkymmentälukua ei ole olemassa ilman Titanicia.



Valitettavasti en monien luokkakavereideni tapaan koskaan käynyt katsomassa vuoden 1997 lopulla ensi-iltaansa saanutta Titanicia elokuvateatterissa. Joskin nyt tämäkin on korjattu, kun James Cameron päätti marssittaa mestariteoksensa teattereihin 3D-versiona Titanicin haaksirikon satavuotispäivän kunniaksi. Katsoin kuitenkin Titanicia nuoruudessani videolta uudelleen... ja uudelleen... ja uudelleen. Ja aikanaan hankin elokuvan myös neljän levyn erikoisdvd:nä. Tietysti. Eräänä päivänä joskus vuonna 1999, luullakseni, katsoin Titanicin yhden päivän aikana kaksi kertaa. En todellakaan tiedä, montako kertaa olen tämän elokuvan nähnyt yhteensä, ehkä 20 kertaa, ehkä enemmän. Viime vuosina paljon harvemmin kuin joskus 90-luvun lopulla. Mutta kyllästy en siihen milloinkaan.

Elokuvan juonta tuskin tarvitsee erikseen kertoa, joten teen sen mitä lyhimmin: rikas onneton tyttö ja köyhä taitelijapoika tapaavat Titanicilla, rakastuvat ja sitten laiva uppoaa. Elokuva voitti 11 Oscar-patsasta, muun muassa parhaasta elokuvasta, joten on turhaa luulla Titanicia vain teinityttöjen rakastamaksi pätkäksi (kuinka monta Oscaria Twilight muka on saanut?). Kyse oli paljon muustakin kuin ihanan Leonardo DiCaprion ikimuistoisesta roolista Jack Dawsonina. Minusta Titanic on edelleen erittäin hyvä elokuva: se on taiten tehty, ja sen tarina on oikeastaan ikiaikainen. Traaginen rakkaustarina, taistelua elämästä ja kuolemasta, tarina epäoikeudenmukaisuudesta ja yhteiskuntaluokkien suhteesta toisiinsa, se pääosin tositapahtumiin perustuva, vaikuttava historiallinen draama. Ja kaiken taustalla tarina, joka ei voi olla koskettamatta ja mietityttämättä: uppoamattomaksi luultu maailman suurin laiva (joka on vielä nimetty suuruudenhullusti ja omaa tuhoaan ennustavasti Titaniciksi) kohtaa loppunsa upotessaan hitaasti hyiseen Atlanttiin, ja kokoajan on selvää laivan matkustajien käyvän kohti varmaa tuhoa, on aivan varmaa, että suurin osa ihmisistä tulee kuolemaan. En tiedä onko oma isäni vieläkään nähnyt Titanicia, sillä vielä 90-luvulla hän kauhisteli sitä, että aikuiset miehetkin tulivat leffateatterista itkien pois.





Itse en koskaan pitänyt kovinkaan paljon elokuvan aarteenmetsästys-teemasta, tarina olisi voinut toimia ihan ilman sitäkin. Ja jottei kaikki mene pelkäksi Leonardoksi, sanonpa vain, että Kate Winslet oli Rosena niin kaunis ja ihana (muttei mielestäni lainkaan 17-vuotias), Billy Zane juuri niin limainen kuin pitikin olla ja Danny Nucci Fabriziona suloinen (muistan hänet myös millenniumin taitteen Eliittietsivät-tv-sarjasta). Ja onhan Titanicissa yksi suomalainen näyttelijä! Hän esittää sitä ruotsalaista miestä, Sveniä, joka saa kaveriltaan turpaansa hävittyään Titanic-liput korttipelissä. Hänen onnensa, tietysti.

"Promise me that you'll never give up... No matter how hopeless."
"I promise."

Titanic näkyi ja kuului aikanaan kaikkialla, erityisesti monissa nuorille suunnatuissa julkaisuissa ja medioissa. Esimerkki: Suosikin numerossa 4/98 on mukana Leonardo kannessa, Titanic-taskupokkari, Leonardo-juliste, Leonardon kuva sivulla 7, still-kuva Titanic-elokuvasta sivulla 10 jossa kerrotaan Titanicin soundtrackin olevan listaykkösenä Englannissa ja Euroopassa, Titanic-soundtrackin kansikuva sivulla 11 jossa kerrottiin sen olevan listaykkösenä Suomessa (ja vieressä on Celine Dionin kuva, koska hänen soololevynsä oli listakakkosena), sivulla 12 on KAKSI still-kuvaa elokuvasta, ja siinä kerrotaan My heart will go on -hitin olleen listaykkönen USA:ssa, Titanicin olleen Suomen kuukauden katsotuin elokuva ja että Titanicin soundtrack on Billboardin ykkösenä. Sivulla 13 on neljännessivun kuva Leonardosta Jackina. Lisäksi lehden Piccadilly Circus -palstalla on juoruja Leonardosta, sivuilla 65 ja 73 on jälleen hänen kuvansa, Idolipörssissä hän on viidentenä. Ihan esimerkkinä vain mainitakseni! Itse kokosin Titanic-jutuista leikekirjaa, erityisesti siis itse risteilijää ja onnettomuutta koskevista jutuista, ja niitä kertyi paljon, mm. sanomalehdistä sekä Seurasta ja Apu-lehdestä.  Esimerkiksi eri suomalaismatkustajien kohtalosta oli paljon juttuja.

Titanic-taskupokkaria.

Itse sisustin huoneeni Titanic- ja Leonardo DiCaprio -julisteilla ja rakastin tuota elokuvaa. Minulla  oli lukuisia Titanic-tarroja sekä toki Titanic-penaali ja kaksi Titanic-kansiota (kuvia tulossa myöhemmin). Myös Titanic-t-paita. Jostain syystä katastrofielokuvat ovat aina olleet lähellä sydäntä, ja kiinnostavinta elokuvassa mun mielestä onkin viimeinen kolmannes, osa jäävuoreen törmäämisestä laivan viimeiseen pihaukseen. Ja, ehkä hiukan yllättävää, kiinnostuin Titanicista. Ei siis elokuvasta, vaan itse siitä oikeasta risteilyaluksesta. Sain syntymäpäivälahjaksi Titanic-kirjan, jonka mukana tuli itse rakennettava pienoismalli. Se on tietysti edelleen tallella. Aloin haalia itselleni muitakin Titanic-tietokirjoja ja luin sellaisia kirjoja kuin Titanicin kohtalonyö (Walter Lord) sekä Nostakaa Titanic! (Clive Cussler). Muistan edelleen, mikä on Titanicin uppoama, vaikka enhän sillä tiedolla mitään tee. Titanic-maniani huippu oli kaiketi se, kun kesällä 2003 pääsin Lontooseen ja siellä Natural Science Museumin Titanic-näyttelyyn, jossa oli paikalla ihan aitoja, Titanicilta pelastettuja tavaroita, kuten kenkiä, taskukelloja ja astioita.

Ja voin sanoa, että Titanic on edelleen yksi lempielokuvistani ja Leonardo DiCaprio yksi lempinäyttelijöistäni. Elokuvassa on tietysti nostalgia-arvoa, mutta tuskin yksin se saisi minut aina uudelleen ja uudelleen tarttumaan tähän yli kolmituntiseen. Kyllästymisen merkkejä ei nimittäin vieläkään ole. Samalla tuntuu, että löydän Titanicista edelleen joka katsomalla jotain uutta - aina osaa kiinnittää huomiota johonkin uuteen asiaan. Kiinnostukseni Titaniciin historiallisena tapahtumana ja ilmiönä ja legendana voi ja elää hyvin sekin. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, jos voisin jonain tulevaisuuden päivänä tutkia Titanicia esimerkiksi oman aikansa suuruudenhulluna fantasiana tai Titanicin matkustajien erilaisia kohtaloita suhtautettuna heidän sosiaalisiin asemiinsa. Sellaista. Vaikka onhan niitä jo tutkittukin.


* * *

14. ja 15. huhtikuuta 2012 välisenä yönä sen oikean Titanic-risteilijän uppoamisesta tulee kuluneeksi tasan sata vuotta. Titanic törmäsi jäävuoreen klo 23:40 ja upposi Pohjois-Atlantilla 15. huhtikuuta vuonna 1912 klo 02:20. Noin 1500 ihmistä menetti henkensä, vain 700 pelastui. Hylky löydettiin vasta vuonna 1985.



Taskupokkaria ja elokuvajulistetta lukuunottamatta kuvat ovat elokuvasta Titanic (1997).


torstai 12. huhtikuuta 2012

Mitä mahdoinkaan 90-luvulla lukea? Eli kirjakatsaus osa 1

Olen aina lukenut paljon kirjoja. Pienet suvantovaiheet ovat kestäneet yleensä korkeintaan joitain kuukausia tai puoli vuotta. Minulle luettiin myös todella paljon kirjoja kun olin pieni. Muistan edelleen, kuinka kirjoja lainattiin hirvittävät kasat aina kerrallaan kirjastosta. Siihen aikaan, kun kirjojen takakannen sisäpuolella oli pieni tasku, johon laitettiin lappu, jossa oli palautuspäivämäärä. Niihin aikoihin. Mutta nyt ajattelin kiinnittää huomiota niihin lasten- ja nuortenkirjoihin, joita luin ala-asteikäisenä. Ja niitähän piisasi.

Suurin osa lukemistani kirjoista kuului johonkin sarjaan. Enimmät löytyivät kirjaston lastenosastolta, jotkut "nuorten aikuisten" hyllyvälistä. Suosituimpia niistä lapsellisemman osaston kirjoista olivat varmaankin erilaiset salapoliisikirjat. Ihastukseni dekkareihin niin kirjoina kuin tv-sarjoinakin juontaa juurensa hyvin vahvasti ysärille.

Neiti Etsiviä: Eskimon salaisuus, Kynttiläkartanossa sekä Pähkinänsärkijä-baletin arvoitus.

Omana minulla oli nämä kolme neitietsivää.

Carolyn Keenen (joka ei siis ole kukaan oikea kirjailija, vaan sananimi) Neiti Etsivät täyttivät kotikuntani kirjastosta useammankin hyllyn. Luin jollen kaikkia niin ainakin ehdottoman enemmistön niistä kirjoista, joita tuolloin saatavilla oli. Nyttemmin kun muistelee, niin kirjojen henkilöhahmoista, eli Paula Drewista, tyttömäisestä Bessistä ja poikamaisesta Georgesta tai Paulan poikaystävästä Nedistä en ehkä ihan niin välittänyt. Äiditön Paula ei hänkään ollut millään tavoin ainakaan samaistumisen kohde, mutta tapaukset olivat juuri sopivan jännittäviä ja arvoituksellisia. En myöskään lukenut Neiti Etsiviä missään järjestyksessä, enkä siinä mielessä kiinnittänyt huomiota siihen, oliko niissä esim. ihmissuhteiden osalta jotain jatkuvuutta. Pari Etsivää minulla oli omanakin. Kirjojen alussa oli lista kaikista sarjan siihenastisista osista, ja ainakin näihin omiin kirjoihin piti tietysti rastittaa kaikki luetut kirjat.

Fiona Kellyn kirjoittamat Mystery Clubit tulivat mukaan siinä vaiheessa, kun niitä taisi olla kymmenen ensimmäistä osaa ilmestyneinä. Luin ensin osan kuusi tai jotain sellaista, ennenkuin aloin lukea sarjaa ensimmäisestä alkaen. Koska aikanani Mystery Clubeja oli kirjastossa vain noin kaksitoista osaa, ne tuli luettua kaikki ja melko nopeasti - myöhempiä osia en ole lukenut. Yhteensä sarja käsittää 22 osaa ja en voi olla mainistematta, että niissä kymmenessä ensimmäisessä on myös ehdottomasti parhaimmat kansikuvat :P Kirjat olivat kivoja, ja jotenkin muistan niiden päähenkilöhahmojenkin nimet ja luonteenpiirteet vielä (eli ne kolme etsivätyttöä, Holly, Tracy ja Belinda). Jotenkin kamalan vaikeaa sanoa, mitä mieltä silloin olin näistä kirjoista, koska mielipiteet tietysti ovat tässä vuosien varrella vaihdelleen.

Tuula Kallioniemeltä luin monia kirjoja. Suosikkejani olivat ehdottomasti kolme Tossavaisten perheestä kertovaa kirjaa (Suoraa toimintaa, Tossavaiset; Tuomas Tossavaisen hämärä menneisyys; Bongaa tilhi, Tossavainen) - näistä kaksi viimeistä luin mielenkiinnosta muutama kuukausi sitten noin kymmenennen kerran. Kallioniemen tyylille uskollisesti kirjat olivat hauskoja, niissä on aika paljon sanaleikkejä ja sitten tietysti hahmoille sattuu kaikenlaisia kommenvenkkejä. Ja mikä hieman yllätti minut näiden kaikkien vuosien jälkeen: Tossavaisissa kiroillaan ihan oikeasti. Näitä kirjoja kuuntelin myös monet kerrat läpi äänikirjoilta. Kallioniemeltä tuttuja ovat myös mm. Salapoliisi T. Koljonen ja Kuka rakastaa Ruusua?

Hullu Luokkia, ja tietysti niissä alkuperäisissä 1990-luvun kansissa:
Hullu luokka iskee jälleen, hoitaa hommat sekä kadonneen opettajan arvoitus.
Sittemmin uudemmissa painoksissa kirjoissa on yhteensopivat ulkoasut, mutta minä itse preferoin
ehdottomasti näitä vanhoja ysärikansia, jotka eivät yhtään mitenkään liityt toisiinsa. Olisin myös
halunnut saada käsiini tällaisen vanhan version Hullu luokka ei hellitä -kirjasta,
 mutta ei nyt tähän hätään löytynyt...

Hullu Luokka oli suuri rakkauteni. Ensimmäisenä luin Hullu Luokka ei hellitä -kirjan (taisi olla sarjan neljäs osa). Nämä luin sekä kirjoina että kuuntelin lukuisat kerrat äänikirjoina. Kirjat kertoivat aluksi 8B:n ja sittemmin 9B-luokan kaiken maailman kohelluksista, lunttauksista elokuvantekoon, Napakympistä radiotyöhön ja ties mihin. Hahmoina olivat mm. Loiva viululaukkuineen, Herbert mukana Loivan ideoita toteuttamassa, kaiken suomifilmeistä tietävä Miina, peloton Emilia, lukiolaisen Einarin kanssa seukkaava Anna ja monta muuta, opettajat Lentävästä komeetasta Matti Ouagadougouhun (kiitos tämän Kaisa Ikolan kirjasarjan, satun tietämään ikuisesti mikä on Burkina Fason pääkaupunki). Hullusta luokasta olen kirjoittanut myös toisessa blogissani. Kirjoja, etenkin sarjan keskimmäisiä osia, tuli kahnattua niin monta kertaa läpi, että muistan ne varmaan ikuisesti. Ja hyvä niin, sillä kirjat toivat minulle loppumatonta iloa :) Joitain pätkiä ja vitsejä muistan edelleen ulkoa, kuten erään sarjan osan takakannen pätkän siitä mitä tapahtuu, "kun hullu luokka iskee maamme pääkaupunkiin?" En voi myöskään unohtaa hullun luokan oppilaiden uusiosanoitusta Joel Hallikaisen Kuurankukka-hittiin.

Omana minulla oli nämä kaksi Kultaista Salamaa: 4: Kultainen salama ja murtovarkaat sekä
6: Kultainen salama ja katoavat tavarat.

Kultainen salama, eli Taru Mäkisen 10-osainen salapoliisisarja oli ensisijaisesti minulle tuttu vuodelta 1994 olevasta 6-osaisesta tv-sarjasta, joka koostui kolmesta sarjan kirjasta. TV-sarjan video oli usein lainassa kirjastosta ja tuli katsottua ees ja taas.  Ilokseni voin kertoa, että kultaista salamaa löytyy myös Ylen Elävästä arkistosta! Kirjoista pari oli minulla omanakin, mutta lämpimin suhde minulla silti oli siihen tv-sarjaan.  Hakkerin, Elisan, Terhin, Visan ja Rekon sekä Bella-koiran seikkailut olivat minusta aika jännittäviä, olihan mukana niin yliajoa, kidnappausta kuin kommandopipojakin. Suosikkihahmoni oli ehdottomasti hieman höperöiden vanhempien luontoharrastajapoika Visa.

Kuten voinee huomata, olen ollut aikamoinen salapoliisimaani jo nuorena. Tiedän, että todella monet lukivat muun muassa Baby Sitters Clubeja, jostain syystä minä en niistä kamalasti koskaan innostunut, luin vain pari osaa. Heppakirjat, erityisesti Merja Jalon ja Marvi Jalon, olivat tietysti myös kuumaa kamaa. Erityisesti kai Nummelan ponitalli (taisin lukea ehkä yhden), Pappilan ponitytöt sekä Ratsutyttö-kirjat. Ei tämä hevosteema koskaan minua kauhean syvällisesti ole koskettanut, mutta taitanen vielä myöhemmin sanoa siitä muutaman sanasen :)

tiistai 10. huhtikuuta 2012

90-luvun vaatteita: Printtipaidat

Ysärimuodista riittäisi - ja riittääkin - hyvin paljon asiaa. Sopii siis keskittyä aiheeseen kerrallaan. 1990-luvun puolivälissä ja loppupuolella ei kai voinut elää joutumatta kokemaan jotain hienoa: printtikuvioisia kauluspaitoja. Kuviot olivat pääosin geometrisiä. Mitä monivärisempi ja pienempi- ja monikuvioisempi, sen parempi. Tai näin ainakin pitänee tulkita ajan logiikkaa.

Ainakin Sitruunapippuri-tyttöbändin jäseniltä näitä löytyi levynkantta myöten:

Sitruunapippurin ainoaksi jääneen levyn kansi vuodelta 1997.

Parastahan näissä oli tietysti vieläpä se materiaali: sataprosenttista polyesteria. Sehän on siis just kivan pehmeää iholla, ei juurikaan rypisty ja on joustavaa. Omasta mielestäni näissä on paljon samaa kuin uimapukukankaassa. Kyllä, oikeasti. 1990-luvulla oli hieno juttu laittaa vain pari ylänappia kiinni, niin että napa näkyy. Kuten tässä:

Muoti+kauneus-lehti 5/1996, Muotikoulu-juttu

Tässä ylläolevassa kuvassa yhdistyvät monet sellaiset asiat, jotka itse miellän mitä stereotyyppisimmäksi ysärimuodiksi: kuviollinen napitettava printtipaita, joka on jätetty vain parilla napilla kiinni siten, että napa näkyy. Housut ovat alaspäin levenevät (ollaanhan jo tulossa kohti 90-luvun loppua) ja niiden kuviointi on psykedeelinen ja tietysti erilainen kuin paidan. Ja sitten vielä isot, kolhot mustat kengät.

Ylläesitetyn Sitruunapippurin paitojen kuviot ovat oikeastaan aika leimejä sikäli, että väriskaala ei ole kovinkaan laaja, kuten ei myöskään tuossa Muoti+kauneus-lehden jutussa.. Aikakoneen jäsenet osasivat tämän homman paremmin:

Aikakone

Onpas hersyvän kutkuttavia kuvioita! Oikein kesäisiä! Tässä mielessä sopivat siis yhteen yhtyeen Keltainen-hitin kanssa. Onhan siinä loppukevään odotuksen tuntua, jos tuollaisen pukee ylleen keskellä marraskuuta. Sanin ja Veran paidat näyttävät myös tyylikkäästi heijastavan valoa. Pirtsakkaa.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Söpöstelyä

...Ja tämä on kyllä aika tyttömäinen aihe.

Söpöstelyä tarjoavat Lady Lovely Locks, Smurffit, Candy Candy, My Little Ponyt, 
Lisa Frankin yksisarviset, Barbie sekä tietenkin Halinallet.
Tein kollaasin itse, kuten varmaan näkyy...

Nykyään monet lapsille tarkoitetut tv-animaatiot eivät mielestäni tavoita lähellekään sellaista vaaleanpunaista höperöä söpöstelyä, mikä ainakin näin jälkikäteen näyttää olevan tyypillistä muutamilla 1990-luvun tv-sarjoille ja kokonaisille tuoteperheille. Erityisesti pikkutarkan suloisia visuaalisia elämyksiä ja kirkkaita värejä tarjottiin lapsille 1990-luvun alussa, sillä useimmat näistäkin söpöstelijöistä olivat arkea jo 80-luvun lapsille.


Tässä esimerkkinä Halinallejen alkutunnari jostain 1990-luvun taitteen tuntumasta. Nallet olivat ihanan söpösiä ja värikkäitä, kerrassaan halittavia tapauksia. Ja tietysti hyviksiä, auttoivat viattomia taistelussa pahoja vastaan. Kuten tuostakin videosta näkee, on nallejen pilvien päällinen elämä täynnä tähtiä, sateenkaaria ja ilmapalloja. Kai nämä jonkinlaisen vaikutuksen ysärillä minuun ja moniin muihin tekivät, sillä monien kavereitteni kanssa valitsimme penkkaripuvuiksemme halinallehahmot... :)

Halinallet ovat minusta hiukan samaa maailmaa kuin My Little Ponyt: söpöä ja värikästä, monta erilaista hahmoa joista valita suosikki. Nykyponit ovat kyllä aika kaukana niistä 80- ja 90-luvun poneista: liian animea. Mutta 1990-luvulla tullut Pikku Ponit oli visuaalisesti samaa maailmaa Halinallejen kanssa. Tuota animaatiota tehtiin Yhdysvalloissa 1992, ja Suomessa sitä esitettiin 1997-1998. Pikku Ponien jaksoja löytyy tietysti pilvin pimein YouTubesta. Itse taisin kuitenkin olla niiden tv-esityksen aikaan jo hiukan liian vanha tämäntyyppisille ohjelmille.


Valitsin juuri tämän Pikku Ponit -jakson ihan vain siksi, että jaksossa arvotaan liput XL5:n keikalle! Ylipäätään monien sarjojen suomalaistaminen kalskahtaa yleensä pahasti korvaan, mutta toisaalta lienee kai juonen kannalta aina parempi, että käänteet ja vertaukset aukeavat katsojille.

Söpöä 90-luvulla olivat myös lukuisat kiiltävät tarrat sekä miljoonat Lisa Frankin tuotteet. En tiedä, kuinka yleinen Lisa Frankin kuvamaailma todella oli Suomessa, me siskon kanssa saimme etupäässä Lisa Frank -tarroja Yhdysvalloissa asuneilta perhetutuilta. Yhdysvalloissa ilmeisesti ei kuitenkaan voi puhua 90-luvun lapsuudesta, etenkään koulutavaroista, mainitsematta Frankia.

Kuvat by Lisa Frank.

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Herkkupäivä

Osa tämän muisteluosan herkuista löytyy kaupoista myös vuonna 2012, osaa ei, osan ulkomuoto vain on muuttunut.

Frisco siityi Coca-Cola Companylle vuonna 1999, eikä sitä enää valmisteta Suomessa. Omat Frisco-muistoni eivät yllä nimeä ja etikettien asettelua pitemmälle. Jaffaa on edelleen, muttei aivan noin hienoissa etiketeissä! Pullojen kootkin ovat tietysti muuttuneet, litran sijaan peruskoko on nykyään se puolitoista litraa. 

Oman leikevihkon ikuistuksia vuodelta 1992.

Vuoden 1993 K-kaupan tv-mainoksissa Friscoilla taas oli tällainen ulkoasu.
Mukana myös Jaffaa.

Ja tuli tuosta ylemmästä kuvasta mieleen, että olivatko nuo aiemmat Frisco-limsat lasisissa litran pulloissa? Siltä ne mielestäni näyttävät. Alemmassa kuvassa taidetaan olla jo muovipulloissa. Lisäksi kaupoista löytyi armaalla 1990-luvulla vielä Aurinko Jaffaakin. Onneksi puute on huomattu, sillä adressit-sivuilta löytyy tämänkin tuotteen palauttamista vaativa adressi.




Aurinko Jaffan mainoksia on youtubessa muitakin, sieltä vain etsimään. Tämän ylläolevan mainoksen musiikki kuulostaa minusta ihan jonkun 1990-luvun lasten seikkailupiirrossarjan tunnusmusiikilta, sellaiselta kuin Turtles tai Prätkähiiret, tai miksei vaikka enemmän kai aikuisille suunnattu MacGyver. Kuvittele vain aurinko-huutojen tilalle "Turtles" niin siinä se on ;)

Pirkallakin oli tietysti jo omat limsansa, tämä Pirkka-Colan mainos on hauska! Ei taida Pirkka First Choice Colaakaan olla enää K-kauppojen hyllyillä.


Äiti muistaa 1990-luvun jonkinlaisena popcornien vuosikymmenenä.  Ja toki kaupoista löytyi näitä ihan tavallisia perunalastujakin. Ei vaan ihan niin isoissa megapusseissa kuin nykyään. (Ennen oltiin kohtuullisia!!) Sipsipussit ovat samasta leikevihkosestani kuin nuo tekstin alkuosan Friscotkin.


Estrellan sipsejä, 1992. 

Ja lopuksi vielä jäätelöasiaa.
Ingmannin XL- ja Donna-jäätelöt, 1993.


Donna-jäätelöstä on kaukaisia muistoja. 1990-luvun erityisiä jäätelömuistoja ovat myös sellaiset pienet pussissa (siis niitä oli useampi siinä pussissa) myydyt jalanmuotoiset kimpaleet, joiden sisällä (nyt mennään hatarasti muistin varassa) oli jäätelöä ja pinnalla jotain mehujääntapaista. Lisäksi muistan jäätelötikut, joihin oli painettu pieniä vitsiarvoituksia, joten tyyliin "Mikä on sininen, pyöreä ja lentää? - Vilustunut lentotomaatti". Muistaakseni siellä tikun päässä oli kolmivärinen (punainen-keltainen-vihreä) mehujää, mutta saatan myös yhdistää mielessäni eriasioita kiinnostavaksi komboksi. Tietysti oli myös lukuisia jäätelöitä, joita yhä edelleen saa pakastealtaasta: Pingviini-tötteröt, Eskimo-puikot, Classic-puikot ja niin edelleen. Yhden ystävän luona oli usein Jäätelöautosta ostettuja jäätelöveneitä.


Ja tällaistakin muumijäätelöä on näemmä ollut:

Sun ice -merkin Muumi-lakritsikermajäätelöä  1990-luvun alusta.
Kuva on omasta leikevihkostani.

Tällainen kuva nimittäin tuli vastaan selatessani erästä toista leikevihkoani, johon on etupäässä liimattu etikettejä ja tarroja. Etiketit ovat pitkälti vuodelta 1992 ja koska tämä oli siellä niiden seassa, niin luultavasti tätäkin jäätelöä on meillä nautittu tuona samana vuonna (olen aika Hercule Poirot välillä). Itse jäätelöstä en sinänsä muista mitään, mutta tämä purkin kansi on tuttu, koska se on aina ollut tallessa.

Ja Valion Grunzia vielä loppuun:


maanantai 2. huhtikuuta 2012

Mainoksia ja maitoviiksiä

Miten musta tuntuu, että 1990-luvulla oli mitä muodikkainta mainostaa maitoa, siis erityisesti jos olit a.) suomalainen urheilija, b.) amerikkalainen nuorisoidoli. Olenko väärässä? Koska ei minusta ainakaan nykyään maitoa mainosta kuin joskus vähän Kiira Korpi (ja muodikasta on ruuansulatusjogurtti, vaan ei ollut ihmisillä vatsavaivoja 90-luvulla).

Puhuttaessa maitomainoksista tulee ensimmäisena ehdottomasti mieleen Teemu Selänne, joka oli Valion maidon kansikuvapoikana kuumaa kamaa.

Teemu mainostaa ValioMaitoa, tarra omasta arkistosta.

Ja juu, ei tämä Milk-kampanja ihan pelkkiin valokuviin jäänyt, vaan päästiin ihan televisioon saakka:



Mutta ei tämän terveysjuoman mainonta ollut suinkaan vaan tällainen peräpohjolainen keksintö. Muistan nimittäin selanneeni jo 90-luvun puolella amerikkalaista Seventeen-lehteä, ja siellä aina oli niitä mukahauskoja maitomainoksia, joissa esiintyi erilaisia julkkiksia isoine maitoviiksineen (ilmeisesti suuressa maailmassa maidon kuuluu olla hyvin rasvaista; yritä nyt muka saada rasvattomasta maidosta talomaalilla maalattujen näköiset viikset - sorppa, ei onnaa). 
   Ja tämä maitoviiksimainosinnostus ei ole laantunut sittemmin yhtään mihinkään. Googleta "Got milk?" ja löydät vaikka keitä: Mischa Barton, David Beckman, Hanson, Dr Phil, Batman (juu!!), Britney Spears, Beyonce, Matthew Fox, Heidi Klum, Usher... (Ja sitten löytyy tietysti lukuisa määrä erilaisia kuvamanipulaatioita, kuten Hitler maitoviiksissä.) Ja Backstreet Boys:

Backstreet Boys maitoineen. Kuva on täältä.

Ja onhan Nylon Beatkin tehnyt Valion maitomainoksen "Panit maitoa tulemaan...".