torstai 24. lokakuuta 2019

90-luku ei ole vain ysäriä

1990-lukua muistellaan ja nostalgisoidaan nykyään paljon. Onhan se yksi pohjavirroista myös tässä Nuoruusdisko-blogissa. Tässä haluan kuitenkin nostaa esiin yhden ajatuksen 1990-luvusta - se ei nimittäin ole vain ysäriä.

Mielikuvissa 90-luvun kodit ovat silkkaa ysäriä: laavalamppuja, puhallettavia tyynyjä, kuviot ja kuosit ovat vain ysäriä ja kaikki on vaaleaa puuta. Vaan miten se mahtoi oikeasti olla? Ei aivan näin yksioikoisesti.

Alkuperäiset 10 Halinallea 80-luvulta.
Kuva: Wikipedia.
Olen myös pohtinut sitä, että menneet vuosikymmenet olivat vahvasti lapsuudessani (ja varmasti teidänkin lapsuudessanne!) läsnä. 

Suosikki-lehdissä kirjoitettiin jatkuvasti isoja juttuja menneiden vuosikymmenten sankareista. Esimerkiksi Elviksestä ja vanhoista rock-bändeistä, kuten Beatlesista ja Rolling Stonesista (joka tietysti oli olemassa vielä 90-luvulla) oli juttuja vähintäänkin kultaturbonumeroissa.

Vanhempi musiikki oli läsnä muutenkin. Vuonna 1999 ensi-iltansa sai etenkin teiniyleisölle suunnattu Pitkä kuuma kesä -elokuva. Se tutustutti monet 80-luvun punkkiin - Pelle Miljoonaan, Maukka Perusjätkään, Eppu Normaaliin ja muihin. Ainakin itselleni Pitkä kuuma kesä oli merkittävä juuri tästä syystä - ja olihan se muutenkin hieno elokuva. Kaikki elokuvassa esitettävät kappaleet oli julkaistu viimeistään vuonna 1980

Poko Records alkoi julkaista Suomirokkia-kokoelmalevysarjaa vuonnan 1998. Se toi (ainakin minulle) käsiin valtavasti 1970- ja 1980-lukujen vanhaa kunnon suomirockia, jotka en ollut aiemmin kauheasti kuullut. Sarjan neljä ensimmäistä kokoelmaa julkaistiin vuosina 1998-1999; 11 jälkimmäistä sitten vuosina 2000-2010, yksi vuodessa. Suomalaista musiikkia kuunneltiin muutenkin paljon vuosituhannen vaihteen molemmin puolin.

Edellisen vuosikymmenen monet elokuvat olivat 90-luvun lasten suosikkeja, kuten E.T. ja Ghostbusters. Poliisiopistoja näytettiin tv:ssä uusintoina samoin kuin 80-luvun tv-sarjojakin. Itse pidin esimerkiksi Ylellä näytetystä Tarkkiksesta, joka kertoi tarkkailuluokan oppilaista.
Tarkkis-sarja oli itselleni tärkeä, ja katsoin sitä tältä kirjastosta lainatulta videolta.




Televisiossa pyöri esimerkiksi 1980-luvulla alkunsa saaneet Turtles ja Halinallet. Uusia osia tehtiin ja vanhoja, jo päättyneitä osia uusittiin näistä sekä monista muista sarjoista. Populaarikulttuurissa vanhojen vuosikymmenten jutut olivat siis vahvasti läsnä.

Disney alkoi julkaista 1990-luvun alussa videoina vanhoja klassikkojapiirrettyjään, ja mikä oli osa Disneyn uutta kultakautta. 1990-luvulla julkaistiin miltei joka vuosi uusi Disneyn kokoperheen piirroselokuva, jotka olivat valtavan suosittuja: Aladdin, Leijonakuningas ja Pocahontas esimerkiksi. Samalla joulumarkkinoille tuotiin vhs:nä klassikoita, kuten prinsessasadut Lumikki, Prinsessa Ruusunen ja Tuhkimo, sekä eläinsatuja, esimerkiksi Dumbo, 101 Dalmatialaista ja Kaunotar ja Kulkuri. Itselleni etenkin Tuhkimo olikin lapsuudessa miltei puhkikatsottu.


Disneyn piirrosklassikot nousivat uuteen suosioon, kun niitä julkaistiin kaikille saataville vhs-muodossa. Oheistuotteitakin tuli kauppoihin.

Vielä 1990-luvun alussa Barbien logo oli tämä 80-luvun kiehkurainen, ja piirrosversio Barbiesta myös samaa 80-luvun tyyliä.

Ne, joilla oli vanhempia siskoja tai veljiä, pääsivät helpommin kiinni 80-lukuun, kuten isoveljen Metallica-kasetteihin, siskon vanhoihin My Little Poneihin ja Barbeihin. Ja tietysti kaikkiin vaatteisiin, joita sisaruksilta ja serkuilta perittiin.


Monelle periytyi paitsi isompien sisaruksien, myös vanhempian vanhoja leluja. Näitä olivat usein esimerkiksi länkkärihahmot, pikkuautot ja muut figuurit. Itsellänikin oli iso kasa muovisia eläinhahmoja, samantyyppisä kuin nämä nykyiset Schleich-eläinlelut. Mummulassa taas pääsin käyttämään vanhaa View Masteria, vaikka kyllä uusiakin View Mastereita myytiin ysärillä.



Ressu, My Little Pony ja Halinallet olivat suosittuja 1990-luvullakin.





Itse luin paljon, eikä kaikki ollut vain uusia lasten- ja nuortenkirjoja, vaikka niitäkin oli mukana. Monet klassikot olivat luettuja, ja niistä julkaistiin uusia painoksia. Suosittuja olivat muun muassa:
  • Neiti Etsivät
  • Viisikot
  • Pieni runotyttö, Anna-kirjat, Lotta-kirjat 
  • Anni Polvan Tiina-kirjat
Vähän pienemmille lapsille tärkeä oli esimerkiksi Pupu Tupuna -sarja, jonka ensimmäinen kirja oli julkaistu jo vuonna 1972.

Tiina-kirjasarja dramatisoitiin Ylellä suosituksi tv-sarjaksi ysärin alussa.


1980-luvun lopun tyyli oli myös 1990-luvun alkupuolen tyyliä.


Ja entäpä se sisustusasia. Oliko sinun kotonasi kaikki uutta ja 90-lukua? Tuskin. Osa huonekaluista oli todennäköisesti ajalta, jolloin omat vanhemmat olivat muuttaneet omilleen, ja mistä mikin silloin oli hankittu. Oli 70-luvun Lundia-hyllyjä, serkulta saatua sänkyä, isotädiltä perittyjä 50-luvun huonekaluja ja niin edelleen. Keittiössä ruokaa tehtiin 80-luvun liedellä ja säilytettiin se 80-luvun jääkaapissa. Radiokin saattoi hyvin olla 80-luvulta, olihan se silloin aikanaan ollut kallis ja aivan uusi hieno kapistus.

Design-klassikot ovat aina muodissa, niin 90-luvullakin. Ne, joilla oli varaa, hankkivat kyllä Alvar Aallon ja muiden tunnettujen nimien luomuksia koteihinsa tuolloinkin, ja monia klassisia malleja niin huonekaluja kuin astioiden ja kankaiden osalta valmistettiin.


Koululuokissa näytti aika samalta niin 1980- kuin 1990-luvullakin.


Millainen oli sinun kotisi 90-luvulla? Mitä menneiden vuosikymmenten juttuja periytyi elämääsi ysärillä?

maanantai 16. syyskuuta 2019

Karkkipussin makeat tuoksut ja ruskeanoranssit raidat

Muistatko Karkkipussin - tuon kasarin ja ysärin karkkikauppaketjun?

Karkkipussin tarina alkoi vuonna 1977, kun ensimmäinen Karkkipussi-niminen makeismyymälä avattiin Helsinkiin Ateneuminkujalle. Sieltä 70-luvulta tulivat myös tutuiksi käyneet Karkkipussin värit, oranssi ja ruskea.



Karkkipussi myi karkkia irtona, toisin kuin vielä ruokakaupat - 1970-1980-luvuilla ruokoakauppojen karkkihyllyt koostuivat ihan vaan valmiista paketeista. Karkkipussista irtotavarana sai ostaa myös toffeeta ja suklaalevyjä. 1980-luvulla konsepti laajeni niin, että Karkkipussi esitteli esimerkiksi lastenkutsuille tarkoitettuja herkkukokonaisuuksia. Karkkipussista sai myös kokonaan karamelleista rakennetun "täytekakun".

Karkkipussin myyjä Heikintorilla 1978. Kuvaaja tuntematon, Espoon kaupunginmuseo. CC BY-ND 4.0

Tämän kuvan lisäsin, kun törmäsin Puoli Seitsemää katsoessani vanhaan arkistopätkään vuodelta 1987.


1980-luvun loppupuolelle tultaessa Karkkipussi-myymälöitä oli Helsingissä, Turussa ja Tampereella kaikkiaan 14 kappaletta. Vuonna 1988 Karkkipussi siirtyi franchising-malliin, jossa valtaosaa myymälöistä pyörittivät itsenäiset yrittäjä, kirjoitetaan Karkkipussin nettisivuilla.

1990-luvulla makeisten myynti koki suuren murroksen, joka johti Karkkipussin ensin menestykseen ja lopulta alamäkeen. Vuosikymmenen alussa tehty lakimuutos mahdollisti sen, että irtokarkkien myynti päivittäistavarakaupoissa tuli mahdolliseksi. Niinpä 1990-luvun mittaan ruokakauppoihin alkoi tulla irtokarkkihyllyjä. Lisäksi makeisvero laki, mikä myös lisäsi karkkien myyntiä. Ruokakauppoihin ilmestyivät Fazerin Candyking-laarit ja Leafin Karkkikadut, tien toiselle puolelle nousivat elokuvavuokraamoiden karkkihyllyt. Tämä kehitys oli kuolinisku Karkkikadulle.

2000-luvun alussa Karkkikatu yritti profiloitua entistä enemmän hemmottelu- ja herkuttelukauppana, joka oli suunnattu etenkin kaupunkin nuorille aikuisille. Vuonna 2004 viimeinen Karkkipussi kuitenkin joutui sulkemaan ovensa.

Loppuun kysymys: Mihin ilmiöön tämä ilmoitus mahtaa liittyä? Vastaus kuvan alla!


No tietenkin se liittyy hullun lehmän tautiin! Epidemia koetteli maailmaa etenkin vuonna 1996, ja vuosina 1996-1999 englantilaisen naudanlihan vienti EU:hun oli tämän vuoksi kiellettyä.


Lähteet:
Karkkipussin nettisivut: http://www.karkkipussi.fi
Markkinointi ja mainonta 2003: Karkkipussi käy taistoon (linkki)

tiistai 3. syyskuuta 2019

Tv-uutisista hyvää iltaa - 1990-luvun uutishuoneella

Tämä muistelo on muhinut mielessä hetken, etenkin Ylen upea Uutishuone-tv-sarja sai minut valtaansa, ja lisäksi tänä syksynä juhlitaan Ylen (ja ylipäätään suomalaisten) tv-uutisten 60 vuotista taivalta. Onnea kuusikymppiset tv-uutiset!

Ylen sivuilla on kone "Elämäsi uutiset", jolla pääset katsomaan koosteen elämäsi aikana olleista suurista ja pienistä uutisista. Mainio juttu :) Yle: Elämäsi uutiset

Eli tällä kertaa sukellan 90-luvun tv-uutisiin. Milloin niitä tuli, kuka niitä luki ja millainen se tausta uutistenlukijan takana oikein oli? Entä mitä juttuja uutisissa käsiteltiin?

Uutisia tuli 90-luvulla Ylen TV1:ltä sekä Kolmoselta (MTV3:lta). Tutut kasvot kertoivat päivän tapahtumista, oli sitten tavallinen ja tylsähkö uutispäivä tai jotain mullistavaa, jopa ylimääräinen uutislähetys.

1990-luvulla uutisten merkitys oli vielä erilainen kuin nykyään. Kun tietoa ei ollut saatavilla kaikkialta koko ajan, kuten nykyään tuntuu olevan, sillä mitä sanottiin tv-uutisissa oli enemmän painoarvoa. Ysärillä uutiset ylipäätään eivät päivittyneet koko ajan. Pikku hiljaa 90-luvun loppupuoliskolla eri medioilla alkoi toki olla omat kotisivunsa, joilla julkaistiin uutisia, mutta ne eivät päivittyneet minuutti minuutilta. Sen sijaan uutisia saatettiin päivittää internetiin esimerkiksi tunnin välein tai vaikka kaksi kertaa päivässä.



Uutistunnarit

 Uutiset alkoivat tunnareilla, jotka olivat ikonisia, ja jotka muuttuivat vain harvoin. Jonkin verran kehitystä ehti toki 10 vuodessa tapahtua, ja onkin hauskaa katsella näitä katsauksia, joissa vanhat tunnarit on koottu yhteen. Niistä näkee helposti kehityksen ja sen, mikä tunnareissa on säilynyt pitkään ja mikä ei.

Tässä ensimmäisessä videossa ovat MTV3:n uutisten tunnarit - ensisijaisesti siis Kymmenen uutisten - tunnarit vuodelta 1981 vuoteen 2016.



Ja tässä seuraavassa voi palata ajassa taaksepäin Ylen uutisten tunnuksien parissa:



Hauska visuaalinen seikka on se, että sekä MTV3:n että Ylen uutisten värimaailma oli 90-luvulla varsin samankaltainen: ruskean eri sävyjä, sinistä, ehkä hieman tummanpunaista. Eli siis todella maanläheisiä, murrettuja ja aika tummiakin värejä. Jos sitä vertaa nykyiseen uutisten ilmeeseen, ero on huomattava. Nykyään molempien kanavien tv-uutiset ovat visuaalisesti kirkkaita ja lavasteiden pääväri on molemmilla kirkkaanvalkoinen.

Muitakin eroja toki on 90-luvun ja tämän päivän välillä. Selkeimmät erot ovat varmaankin teknisiä. 1990-luvulla tuskin voitiin haaveillakaan nykyisen kaltaisista isoista näytöistä, vaan sen sijaan pienet kuvituskuvat uutistenlukijoiden taustalla olivat vielä 90-luvulla aika vaatimattomia. Yksi ero ehkä on myös se, että ennen vanhaan uutisissa ei mielestäni ollut vierailijoita haastateltavana (saatan olla väärässä, korjatkaa, mutten olen törmännyt yhteenkään uutispätkään, jossa itse uutisstudiossa olisi vieras haastateltavana). Nykyään uutissa on miltei päivittäin mukana vieras - asiantuntija, poliitikko, erikoistoimittaja - kommentoimassa jotain uutisaihetta.


Uutistenlukijat


Menneistä uutistenlukijoista kenties ensimmäisenä mieleen tulee Ylen uutistenlukija, luotettavana ja vakaana pidetty Arvi Lind. Hän oli viimeistä kertaa ruudussa syksyllä 2003 - toki häntä näkee edelleen toisinaan mediassa mm. haastateltavana, mutta tuolloin hän luki viimeisen kerran iltauutiset puoli yhdeksältä.

Alla ovat Arvi Lindin jäähyväiset vuodelta 2003:



Muita mainittavia uutistenlukijoita olivat muun muassa Eva Polttila (vuoteen 2009) ja Kari Toivonen (vuoteen 2005 asti) Ylellä, sekä Mainostelevision puolella Urpo Martikainen (vuoteen 2010) ja Leena Kaskela (vuoteen 2004). Muistaa sopii myös MTV3:n Keijo Leppänen (1993 alkaen), Pirjo Nuotio (uutisankkurina 1983-2016) sekä Ylen Arto Nurmi (vuoteen 2015) ja Marjukka Havumäki.

Kuvassa ylhäällä Urpo Martikainen ja Kaj Lindén; alhaalla Leena Kaskela, Pirjo Nuotio ja Seppo Huhta.


Toki muitakin mahtui mukaan, mutta silti tuntuu, että nykyään ruudussa näkyy paljon enemmän eri kasvoja, vaikka luotettuina pidettyjä kokeneita uutisankkureita ja uutistenlukijoita toki on yhä ruudussa

Kuvassa ylhäällä Arto Nurmi, Marjukka Havumäki ja Arvi Lind. Alhaalla Eva Polttila ja Kari Toivonen.


Uutiset - joka ilta tavallista ja dramaattista

1990-luvulla tv-tarjonta kaikenkaikkiaan lisääntyi voimakkaasti, ja uutisten määrä televisiossa kasvoi ainakin jonkin verran.

Ylen pääuutislähetys oli iltaisin klo 20.30 kuten nykyäänkin - yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Ylen Elävässä arkistossa on kiintoisa juttu tästä vuoden 1993 kokeilusta. Silloin nimittäin Yle kokeili uutta konseptia, jossa uutislähetys alkoi jo kahdeksalta ja jatkui koko tunnin. Samaan aikaan MTV3 oli juuri saanut oman toimilupansa, ja tv-kanavien keskinäinen kilpailu kiintyi. Ylen kannalta valitettavasti kokeilu ei ollut mikään menestys. Elävässä arkistossa kirjoitetaan:

"Illan pääuutislähetys aikaistettiin alkamaan jo kello 20. Uutisten päätyttyä ohjelma jatkui ajankohtaisella makasiiniohjelmalla, kokonaisen tunnin ajan. Uutistunnin päätyttyä ohjelmatarjonta saattoi hyvinkin jatkua vielä jollakin muulla A-studion nimellä toimitetulla ohjelmalla.
Suomalaisille tämä oli liikaa. Uutiset alkoivat väärään aikaan, makasiiniohjelma koettiin sekavaksi ja väkinäiseksi, ja liika ajankohtaisohjelmatarjonta puudutti.
Kritiikkiä ei saatu ainostaan ihmiskatselijoilta. Kerrottiin nimittäin, että koiratkin alkoivat ulvoa, kun Uutistunti alkoi. Uusi uutistunnus tuntui soivan taajuudella, joka ei herkkäkorvaisille sopinut."

Kokeilu ei murskakritiikin edessä jäänyt pitkäaikaiseksi, sillä jo maaliskuussa uutiset palasivat perinteiselle paikalleen puoli yhdeksään.

Mainostelevisio oli aloittanut Kymmenen uutisten lähettämisen vuonna 1981. Kympin uutisista tuli pian hyvin suositut. Seitsemän uutiset tulivat mukaan kanavan tarjontaan vuonna 1990. Koko 90-luvun ajan kanavalla nähtiin siis nämä molemmat uutiset. Mutta muistattekos sitä, että itse asiassa Kympin uutiset eivät tavallaan aina tulleet kymmeneltä. MTV3:n ohjelmistoon kuului näyttää maanantai-iltaisin elokuva. Sen vuoksi maanantaina myöhäistuutiset tulivat jo yhdeksältä, ja sen takia kanavatiedoista löytyykin sellainen "kummajainen" kuin Yhdeksän uutiset aina kerran viikossa.

Alle olen poiminut otteita yhden viikon katsotuimpien ohjelmien listasta tammikuulta 1995.


Yksi huomionarvoinen asia on sekin, että katsotuimmilla ohjelmilla oli vielä 90-luvulla kautta linjan yli miljoona katsojaa. Nykyään katsominen on pirstotumpaa, vaikka toisaalta joskus katsojia voi olla paljonkin, jos mukaan laskettaisiin paitsi suoran lähetyksen myös tallenteiden ja uusintojen katsominen vaikka Areenasta tai Katsomosta.

Tietysti uutisia tuli tv:stä muulloinkin kuin myöhään illalla. Huomenta Suomi -ohjelmassa kerrattiinuutisia, samoin vuonna 1997 alkaneessa Ylen Aamu-tv:ssä. MTV3:lla tuli välillä Sähkeuutisia ja Kolmen uutisia, Ylellä uutisia katsottiin viideltä iltapäivällä.

Pahoittelen suttuista kuvanlaatua. Klikkaamalla saa hiukan isommaksi ja selkeämmäksi.

Vuonna 1997 Nelonen-kanava aloitti toimintansa, ja jo seuraavana vuonna mukaan tulivat Nelosen uutiset. Alussa niitä luki muun muassa Baba Lybeck. Moni muukin tv:stä tuttu kasvo luki vuosien varrella Nelosen uutisia, kuten Marco Bjurström, Katja Ståhl, Päivi Storgård ja Kirsi Salo. Jossain vaiheessa meterologina (tai kai ennemmin ihan vaan säästä kertomassa) pyörähteli jopa Risto Kaskilahti! Jotenkaan Nelosen uutiset eivät silti oikein vakiinnuttaneet asemaansa, eikä ainakaan minulla henkilökohtaisesti ole niistä muistojakaan. Myös uutisten ajankohta vaihteli, eikä Nelonen onnistunut muodostamaan uutisistaan mitään sellaista pysyvää konseptia kuin vaikkapa Kymmenen uutiset tai Ylen puoli yhdeksän iltauutiset ovat.  Loppua kohden uutiset lyhenivät, ja viimeinen lähetys Nelosen uutisia nähtiin vuonna 2014.



Mikä on ensimmäinen tv-uutinen, tai uutinen ylipäätään, jonka sinä muistat?

Itselläni on selkeät muistikuvat lähinnä prinsessa Dianan kuoleman uutisoinnista vuodelta 1997. Ja toki muistan myös aika hyvin syyskuun 11. päivän terrori-iskujen uutisoinnin.

Vuosikymmenen muita uusia uutisia olivat muun muassa Neuvostoliiton hajoaminen, EU-jäsenyyteen liittyvät uutiset sekä Estonian uppoaminen. Tähän loppuun laitan videoita muutamista vuosikymmenen merkittävimmistä tai muutoin ikimuistoisimmista uutisaiheista - uutistenlukijoiden kertomina, tietysti.







 






Lue lisää:
Elävä arkisto: Koiratkin ulkoivat kun Uutistunti alkoi
Yle: Elämäsi uutiset

torstai 11. heinäkuuta 2019

1990-luvun tv-kuuluttajat


1990-luvun televisiosta on ollut Nuoruusdiskossa juttua paljonkin, kun olen kirjoitellut milloin mistäkin tv-sarjasta. Mutta entäs kaikki siellä sarjojen välissä? Eivät mainokset, vaan kuulutukset. Nyt mennään kuulutuksien maailmaan!



Televisiokuulutukset ovat olleet osa televisiota 1950-luvulta asti, alusta lähtien siis. Meitä vanhemmalle ikäpolvelle kuuluttaja tarkoitti ensisijaisesti Teija Sopasta (1933-2011), joka toimi Yleisradiossa kuuluttajana vuosina 1957-1974. Tuolloin monille televisio oli jotakuinkin yhtä kuin Teija Sopanen.

1980-1990-luvulla kuuluttajat eivät olleet kadonneet minnekään, vaan ruudussa oli monta kasvoa. Niin monta tuttua, joiden kasvojen näkeminen nostaa nyt muistoja pintaan! Kuuluttajia oli sekä Kolmoskanavalla että Ylellä. Tuolloinhan MTV3:n ohjelmia esitettiin Ylen verkossa - se tarkoittaa siis sitä, että Ylellä, TV1:lla tai TV2:lla esitettiin tavallaan vuorotellen Ylen ja Kolmoskanavan/MTV3:n ohjelmia. Kun kanavalla tapahtui "vaihto", ruutuun pompsahti ensin kanavatunnus ja sitten usein kulloisenkin kanavan oma kuuluttaja. 

Ylellä toimi 1990-luvulla lukuisia kuuluttajia, jotka ovat jääneet itselleni lähtemättömästi mieleen. MTV3:lla puhuneet kuuluttajat taas eivät ole jääneet mieleen - lukuunottamatta Minna Kuukkaa 1990-luvun lopussa. Videoita MTV3:n kuuluttajista on tämän postauksen lopussa.

*****

Vaan keitä siellä Ylellä sitten oikein oli? 

Sirkka Storbom kuulutti Ylellä ohjelmia 1970-luvulta asti. Jostain syystä hän on oma suosikkini tv-kuuluttajista. Ehkä hänellä on vain omaan korvaani kaikkein miellyttävin ääni. Toinen juttu voi olla, että hän muistuttaa aika paljon yhtä päiväkotitätiäni. Ehkä se sieltä jostain tulee.
 






Vuoden 1984 Miss Suomi Anna-Liisa Tilus on ollut Yle TV1:n kuuluttajana vuodesta 1997 alkaen. Hän kuuluttaa edelleen TV1:lla. Tässä videossa on tulevien ohjelmien mainoksia ja loppupuolella Tiluksen kuulutus.



Liisa Halonen kuulutti Ylellä 1980-luvulla ja 90-luvun alussa. Vuosikymmenen puolivälissä lehtiin nousi hänen laittomaksi tulkittu erottamisensa Yleltä.



Tutteli Hammermann kuulutti Ylellä 1974-1994. Häneen liittyy myös aivan erityinen tapaus.



Hammermann muistetaan nykyään lähinnä yhdestä tietystä kuulutuksestaan, joka johti lopulta siihen, että hän joutui jättämään työnsä. Tapaus osoittaa ensinnäkin sen, ettei kuuluttajan työ välttämättä ole niin yksinkertaista kuin voisi ensiksi ajatella, ja ovathan ajatkin 1990-luvun puolivälistä muuttuneet.

Joulukuun lopulla 1994 Hammermann kuulutti TV1:lla alkavaksi Ilmestyskirja.nyt-elokuvan. Kuulutus kuitenkin oli aika epäsovinnainen, sillä pitkässä kuulutuksessaan hän esitti  myös oman näkemyksensä Vietnamin sodasta, josta siis tulossa ollut elokuva kertoi.

Tutteli Hammermann kertoi MTV3:n haastattelussa vuonna 2017 nykyisiä kuulumisiaan, sekä taustaa tempaukselleen. Jutussa hän kertoo, miten oli halunnut selvittää Vietnamin sodan taustoja elokuvan katsojille, sillä 1990-luvun katsojalle 1960-1970-luvun poliittiset tapahtuman eivät olleet välttämättä muistissa, etenkään nuoremmille katsojille. Monen minuutin pituinen kuulutus kertoi sodan taustoja, mutta Hammermann totesi myös omia mielipiteitään, kuten sen, että soda päättyi hänen sanojensa mukaan "demokratian voittoon".

"TV 1:n Tutteli Hammermannin juonto suututti

Logo: Lyhyet Kuuluttaja Tutteli Hammermann herätti perjantai-iltana jälleen huomiota pitkällä tv-juonnollaan, kun hän esitteli TV 1:ssä Vietnamin sodasta kertovan amerikkalaisen Francis Ford Coppolan ohjaaman Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvan.

Yleisradion katsojapalvelusta kerrotaan Hammermannin juonnon aiheuttaneen heille reilut 20 soittoa, joissa mm. ihmeteltiin, voiko kuuluttaja pitää poliittisia palopuheita.

Hermostuneesti esiintyneen Hammermannin maininta siitä, että "demokratia voitti" sodan, kun amerikkalaiset poistuivat Vietnamista, suututti katsojia, jotka muistuttivat voittaneiden pohjoisten joukkojen olleen kommunisteja. Katsojapalvelun mukaan Hammermann on kertonut tehneensä poikkeuksellisen juontonsa tv:n uutistoimituksen kanssa.

Tutteli Hammermann joutui viime huhtikuussa puhutteluun, kun hän julisti näkemyksiään juonnossaan ennen Greenpeacesta kertovaa tanskalaista tv-dokumenttia."


Ilta-Sanomat | 02.01.1995



Yleisössä moni suivaantui, ja Ylelle satoi palautetta. Joku varmasti piti kuulutusta oikeaan osuvana, mutta useampi ei. Tuttelin määräaikaista työsopimusta ei jatkettu, ja tammikuussa hän poistui ruuduista. Potkuja seuraavana päivänä hän oli haastateltavana kilpailijakanava MTV3:n Hyvät, pahat ja rumat -keskusteluohjelmassa. Tapauksesta uutisoitiin myös sanomalehdissä, kuten Ilta-Sanomissa.


Tämä Vietnam-juttu ei kuitenkaan ollut ainoa, jolloin Hammermann kertoi aika persoonallisella tavalla tulevasta ohjelmasta. Aiemmin vuonna 1994 Hammermann oli pohjustanut Greenpeace-dokumenttia sanankääntein, josta kaikki eivät pitäneet. Hän piti tuolloinkin pitkän kuulutuksen, jossa hän kritisoi tulevaa dokumenttia ja taas kehui ympäristöjärjestöjä. Tuolloinkin asiasta nousi kohu ja Tutteli joutui puhutteluun, muttei sentään vielä saanut potkuja. Hammermannia on haukuttu muun muassa kommariksi toimintansa vuoksi, eikä hän vuoden 2017 haastattelussa peittele mielipiteitään. Tutteli Hammermannin potkuja jokunen perusteli silläkin, että hänen kuulutuksensa ennen Ilmestyskirja-nyt-leffaa oli niin kamalan pitkä, etteivät kaikki elokuvan videolle nauhoittaneet välttämättä saaneet sitä kokonaan videolle.


Helsingin sanomien juttu Hammermannin potkuista 13.1.1995:




Omasta mielestäni Tuttelin tapaus on ihan valtavan mielenkiintoinen! Se tuli minulle myös yllätyksenä. En toki 7-vuotiaana vuonna 1994 ole tiennyt koko kohusta yhtään mitään, eikä se ole tullut vastaan myöhemminkään, ennen kuin nyt. Nykynäkökulmasta kuuluttajan ammatti on aika "simppeli", eikä siinä kovasti ole varaa sooloilulle tai ehkä persoonallekaan. Tämä Hammermannin tapaus on kuitenkin havahduttanut moneen asiaan. Osaltaan aikojen muuttumiseen: nykyään monen minuutin mittaiset kuulutukset eivät olisi varmasti mahdollisiakaan. Ohjelmien on alettava ajallaan, ja luultavasti ylipitkä kuulutus vain katkaistaisiin, jos se uhkaisi ohjelman varsinaista alkamisaikaa. 

Muutenkin nyt kun olen tutustunut enemmän tähän kuulutuksien maailmaan, on selvää, että vielä 90-luvulla kuuluttajilla oli tavallaan suurempi tehtävä kuin nyt vuonna 2019. Aiemmin kuuluttajan tehtävänä oli enemmän kertoa koko ohjelmaillasta sekä muutoksista ohjelmistossa. Rooli tässä suhteessa on pienentynyt, kun ohjelmatietoja on saatavilla ties mistä, kuulutukset ovat lyhentyneet ja moni ei edes katsoa televisiota suorana. Lisäksi 90-luvun kuulutukset ovat ainakin toisinaan "sivistäviä" nykyisiin verrattuna, sillä ne saattoivat olla nykyistä pitempiä ja siten antaa katsojalle vaikkapa pohjatietoa tulevasta ohjelmasta aika paljonkin.



Riika Sillanpää kuulutti TV2:lla 1981 alkaen vuoteen 2005 saakka. Iättömän oloinen Sillanpää oli monelle katsojalle television kaunein kuuluttaja. Hänen matala äänensä onkin jäänyt vahvasti omaankin mieleeni.






Vuonna 1991 TV2:ssa aloitti kolme uutta nuorta naista kuuluttajina: Johanna Pirttilahti, Tiia Hasa ja Elina Rintala. Heistä tuli katsojille tuttuja ja rakkaita. Pirttilahden ja Hasan ura kuuluttajana jatkui vuoteen 2012 saakka.

Johanna Pirttilahti:


Tiia Hasa:



TV2 luopui kanavaäänistään vuonna 2012 tehdyn uudistuksen yhteydessä: juontajien äänet jäivät, mutta he eivät enää esiintyneet ruudussa itse, vaan ainoastaan ääninä, voiceoverina. Tavallaan kuulutustyö päättyi siihen. TV1-kanavalla sen sijaan kuuluttajat ovat ruudussa edelleen.

Ajankuvaa näistä 1990-luvun kuulutuksista voi aistia monella tapaa. Totta kai ne esittelevät ajan ohjelmia, mutta silti muutakin, etenkin ysärin visuaalista maailmaa. Itselleni tavallaan hätkähdyttävintä on värimaailma! TV1:n ja TV2:n tyyli henkii murrettuja, maanläheisiä sävyjä sen minkä ehtii. Tulevat 2000-luvun kirkkaansiniset sohvat ja muukin kirkas kanavailme ovat molemmilla Ylen kanavilla aika kaukaista tulevaisuutta, kun näitä katsoo. Sentään välillä, kun ollaan jo 90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, taustalla saattaa heijastella taivas. Muutoin taustat ovat tummanvihreitä, tummanpunaisia, tummanruskeita tai ihan vain harmaita. Välillä kuuluttajan paidan väri voi tuoda hieman kirkkautta. Sitä ajattelisi, ettei 90-luku ole kaukana, mutta ehkä se sittenkin on.

Samalla Johanna Pirttilahden yllä kilahtelevat isot Kalevala Korun korut ja hiukset ovat varsin kuohkeilla kaarilla itse kullakin. Muutamalla kuuluttajalla silmät välkkyvät kiiltävää luomiväriä tai huulikiiltoa, Riika Sillanpäällä on kerran yllään nahkarotsi. En voi olla ihailematta näitä naisia.

 *****


Ja loppuun ne luvatut MTV3:n kuuluttajat!








tiistai 18. kesäkuuta 2019

Nintendo-vinkkipalta tarjosi peliapua ennen nettiä



Mielipidepalstat, etsintäkuulutukset, Suosikin Bees and Honey... Siinä vain pari esimerkkiä, millainen oli 90-luvun sosiaalinen media. Lehtien sivuilta on löytynyt kaikenlaisia ihmisten välisten kommunikaation areenoita niin kauan, kuin lehtiäkin on ollut olemassa. Esimerkiksi jo 1900-luvun alussa sanomalehtien palstoilla haettiin puolisoa, kerrottiin mielipiteitä ja tehtiin kauppaa.

Nyt kuitenkin nimenomaan ysärille! Tuolloin palstoilla oli omia muotejaan, joista yksi oli konsoli- ja pc-pelaamiseen liittyvät vinkkipalstat. Siinä missä nykyään peleistä jutellaan netissä ja somessa, ei se etenkään 90-luvun alussa vielä ollut mahdollista.

Konsoli-, pc- ja muu pelaaminen nousivat suureen suosioon 90-luvun kuluessa. Se toi mukanaan tietysti paljon kaikenlaista oheisjuttua. Pelaamisella oli omat lehtensä, ja televisoon tuli MTV3:n peliohjelma Tilt vuodesta 1997 alkaen. Suosikin sivuilla ei pelattu, mutta Koululainen esitteli omalla palstallaan uutuuspelejä.



Yksi osa tätä uutta pelikulttuuria oli jakaa peleihin erilaisia vinkkejä. Miten saada lisäelämiä omalle hahmolle, miten suorittaa taso? Tällainen tieto oli usein niin sanottua hiljaista tietoa, eikä sellaista kerrottu missään pelin kannessa. Yksi tapa jakaa tällaisia vinkkejä oli Iltalehden Nintendo-vinkkipalsta.

Tämä Iltalehden palsta oli hyvin suosittu - yhdessä haastattelussa haastateltu kertoi keränneensä kavereidensa kanssa Iltalehtiä lehtiroskiksista lukeakseen uusimmat vinkit!

Ei Iltalehti toki yksin ollut vinkkejään jakamassa, vastaava palsta löytyi myös esimerkiksi Pelit-lehdestä. Hesarin jutun Pelit-lehden historiasta voit lukea tästä.


Pelit-lehden pitkäaikainen päätoimittaja ja luoja Tuija Lindén kertoi Helsingin sanomien haastattelussa 1990-luvun alun Pelit-lehdestä:

Toinen Pelitin olennaisista tehtävistä oli lukijoiden kysymyksiin vastaaminen. Tuija Lindén muistuttaa, miten erilaista pelaaminen oli tuohon aikaan:

”Ihmiset kävivät kaupassa ostamassa pelin, pelasivat sen loppuun ja vasta sitten ostivat toisen pelin ja pelasivat sen loppuun.”

Jos joku jäi jumiin pelissä, hän ei hylännyt sitä vaan kysyi ratkaisua Pelit-lehdeltä kirjeessä. Ei ollut Googlea, josta katsoa vastaus. Pelit julkaisi lukijoiden kysymykset vinkkipalstalla ja kuka tahansa sai vastata niihin. Monesti oli vain pakko odottaa seuraavaa Pelit-lehteä ja toivoa, että joku kiltti ihminen olisi lähettänyt ongelman ratkaisun toimitukseen.

Jälkeenpäin on helppo sanoa, että noina vuosina suureksi kasvaneessa Pelit-lehdessä syntyi yhteisö, jossa näkyi ensimmäistä kertaa todellinen suomalainen pelaajakulttuuri.

Lindénin mukaan yhdessä lehdessä saattoi parhaimmillaan olla 5–6 sivua postipalstaa, vinkkejä ”olisi voinut olla vaikka koko lehti täynnä” ja 3–4 ratkaisujuttua.

Sitten kaikki muuttui, ja syykin on tuttu.

”Sehän kuoli nettiin. Netti tuhosi kaiken.”
Helsingin sanomat 22.3.2017



Nimenomaan Pelit-lehden vinkkipalsta onkin monelle se ainoa oikea lähde. Voi kuitenkin olla, että iltapäivälehden palsta tavoitti myös vähän eri pelaajaryhmiä kuin Pelit-lehti. Otaksun, että Iltalehden palstaa pääsivät lukemaan myös ne, joille pelaaminen ei ollut ihan niin iso juttu kuin asiaan enemmän perehtyneille Pelit-lehden lukijoille. Korjatkaa, jos kuulostaa ihan oudolta teorialta! Iltapäivälehdet kuitenkin ovat laajalevikkisempiä ja sellainen saattoi tulla monen luettavaksi ihan vain siksi, että jompi kumpi vanhemmista tai vaikkapa vaari osti lehteä, ja sitä sitten tuli selailtua etsittäessä idolien kuvia - ja Nintendo-vinkkejä.

Vinkkien ohella lehdessä oli toki myös jonkin verran Nintendo- ja Gameboy-mainoksia, joten olen niitäkin laittanut muutaman kappaleen tähän postaukseen. Ihanaa ajankuvaa!

PS. Tämän jutun kuvat ovat lukijani Sarin minulle lähettämiä. Suuri kiitos!

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Kun siideri löi läpi ysäri-Suomessa






Siideri on nykyään aikalailla perusjuoma, jota saa jos jonkinlaisia. Lopulta siiderien suosio Suomessa on kuitenkin melko uutta, sillä vasta 1990-lukua ja erityisesti ysärin viimeisiä vuosia voidaan pitää siiderin läpimurron aikana.

Toki Suomessa myytiin siideriä jo ennen 1990-lukua. Esimerkiksi Marli valmisti omenaviinipohjaista, ranskalaistyyppistä siideriä jo 1960-luvulla. Golden Cap -omenasiideri tuli Alkoon myyntiin vuonna 1962 - Golden Cap olikin 1990-luvun lopulle saakka Marlin tuote, kunnes Sinebrychoff osti tuotemerkin. 

1980-luvulla siiderin suosio kasvoi. 1980-luvun lopulla siideriä alkoi saada ravintoloista, mutta alkoholilainsäädäntö rajoitti siiderin myyntiä tuota ennen ja toki yhä 1980-1990-luvuilla. Vuonna 1987 Helsingin sanomissa uutisoitiin, miten tästä lähin  Golden Cap -siideriä ja lonkeroa saattoi saada kaikista ravintoloista, kun niiden anniskelu rinnastettiin oluen anniskelusopimuksiin.


https://finna.fi/Cover/Show?id=musketti_tmk.M20%3ATMM22947%3A1194&index=0&size=large
Kuva: Turun museokeskus, 1982, CC by-nd 4.0.


"Siideriä ja lonkeroa saa kohta kaikista ravintoloista"

"Golden Cap -siideriä ja lonkeroa eli Gin long drinkiä saa tästedes kaikista ravintoloista. Alkon päätöksen mukaan juomat saa rinnastaa anniskelusopimuksissa oluisiin.Siiderin ja lonkeron anniskelun voi tosin lakiteknisistä syistä aloittaa vasta yhdeltätoista aamupäivällä.

Alkon päätös laajentaa erityisesti rajoitetuin B-oikeuksien varustettujen eli mietojen viinien anniskeluun oikeutettujen ravintoloiden juomavalikoimaa. Niissä on ennestäänkin saanut viiniin rinnastettavaa Grand Cap -siideriä, jonka alkoholin tilavuusprosentti on 8,5. Alko pyrkii päätöksellään yhdenmukaistamaan anniskelusopimuksia.

Viime vuonna lonkeron ravintolamyynti laski kahdeksan prosenttia. Siitä huolimatta se oli litramääräisesti ravintoloiden eniten myyty artikkeli. Siideri oli yhdeksännellä sijalla.

Viime vuonna suomalaiset joivat lokeroa (sic) kaikkiaan 21 miljoonaa litraa, josta 7,5 miljoonaa litraa nautittiin ravintoloissa. Siideriä myytiin 440 000 litraa, josta ravintolamyynti oli 200 000 litraa."

- Helsingin sanomat 13.6.1987 



Kaikista näistä vanhoista jutuista saakin sen kuvan, että tavalliselle kuluttajalle, joka ei välttämättä sen enempää harrastanut siidereitä, siideri oli nimenomaan Marlin Golden Capia. Valikoimaa oli vähän, ja Golden Cap hallitsi markkinoita pitkään.

1990-luvun alussa siiderit myytiin usein 0,75 tai yhden litran pulloissa, ja toki 0,33 litran lasipulloissa myös. Moni siideri oli vahvaa tai mietoa, siis esimerkiksi 8 tai 2 prosenttista. Otaksun 4,7 % vahvuisen siiderin vakiintuneen myöhemmin nimenomaan siksi, että sitä oli mahdollista myydä ruokakaupoissa, kun vahvemmat alkoholijuomat jäivät Alkoon.

1990-luvulla siiderin tulon "muotijuomaksi" mahdollisti erityisesti se, että miedompaa siideriä alkoi saada marketeistä aiemman Alko-shoppailun sijaan. Tämä alkoholilain muutos tapahtui 1995. Siiderit alkoivat nousta varsinkin nuorten juomiksi. Lehdissä puhuttiin mahdollisuudesta saada siideriä hanajuomana - mikä aiheutti keskustelua hanojen puhdistamisesta. 

Vuonna 1993 Helsingin sanomissa julkaistiin siideritesti. Mukana oli monia tunnettuja siiderimerkkejä, kuten jo aiemmin mainittu Golden Cap sekä Green Fizz ja Woodpecker.


"Mieltymys mietoihin nosti esiin siiderin"

"Omenainen siideri on noussut varsinkin nuorten suosimaksi seurustelujuomaksi. Mietoihin juomiin mieltyneet ovat saaneet siitä makean vaihtoehdon oluelle. Monissa pubeissa siideriä lasketaan jo hanoista kuten oluttakin."

- Helsingin sanomat 2.12.1993


Makutestissä siidereitä luonnehdittiin muun muassa näin:

Woodpecker Cider: "Maku raikas, elegantti, omenainen ja tasopainoinen. Maullisesti ykkönen. Makea ja helppo juoma. Se sopii glögiin, ja kanelilla ja neilikalla maustetun omenapiirakan seuraan."

Golden Cap Extra Strong: "Väri kirkas ja kaunis, mutta ei erotu muista siidereistä. Aromikas ja vahva tuoksu on pirteä ja herättää odotuksia. Maku hieman tahmea ja hapokas. Tyypillinen perussiideri, jokaon parhaimmillaan kylmänä jäiden kera. Se tuo mieleen kesän ja terassin."

Golden Cap: "Se oli ensimmäinen hanasiideri, joka tuli viime keväänä pubeihin. Ulkonäkö siisti ja kaunis, hieman arkinen. Tuoksu pyöreä, ohut ja hyvät. Maku vastaa tuoksua, mutta karamellimainen, kevyt ja hieman mitäänsanomaton. Lipittelyjuoma ja boolin perusaine."


Kuten sanottua, vuonna 1995 siideriä sai alkaa myydä marketeissa ja ruokakaupoissa, ja suosio olikin heti suurta. Tuotannon ja tuonnin vapautuminen liittyi käsittääkseni myös Suomen liittymiseen Euroopan unioniin. Vuonna 1995 eri alkoholijuomien - olut poislukien, sillä se oli toki myydyintä alkoholia - myytiin Suomessa seuraavasti: Koskenkorva oli (luonnollisesti) ykkönen, mutta sen perässä tulivat muun muassa lonkero sekä Golden Capin siideri.

Ja hei: muistattehan, että vielä 1990-luvulla esimerkiksi Golden Cap -siidereissä oli ns. foliohuppu! Vasta vuonna 2001 ne korvautuivat pullon kaulaan liimatulla etiketillä.

Yllä olevaan vertailuun ei ole otettu mukaan oluita.


Yksi 1990-luvun tapauksista oli viulisti Linda Lampeniuksen mukaan nimetty siideri. Pullon etiketissä Linda Lampenius, tuolloin taiteilijanimellä Linda Brava, poseerasi mustassa nahkaisessa haalarissa kyykkyasennossa viulu edessään. Siideristä tuli hetken ilmiö ja suosio oli suurta.

Katso tästä Ylen juttu Linda-siideristä:




Ei kansikuvaa
Finna, Helsingin kaupunginmuseo: Linda-siideri-postikortti, 1997. CC by 4.0. Linkki.


Tuon "alkuperäisen" Linda-siiderin jälkeen markkinoille tuli vielä uusia makuja, lakka ja  mesimarja vuonna 1999. PUP-panimo paistatteli hetken suosion huipulla Linda-siiderillään, mutta suosio haihtui nopeasti: Linda-siiderin suurin suosio alkoi olla jo auttamattomasti ohitse. Komeat etiketit on silti näissäkin pulloissa.

Kultainen ysärimuisto siitä silti varmasti jäi monelle!








Makean päärynäsiiderin läpimurtona pidetään kesää 1997. Siideriä pidettiin erityisesti nuorille ja naisille sopivana juomana muun muassa sen makeuden vuoksi.

Suomessa myytiin etupäässä suomalaisten panimoiden siidereitä, ja kilpailu oli kovaa. Sinebrychoff osti Golden Capin, joka oli pitkään ylivoimainen markkinajohtaja. Taloussanomissa kirjoitettiin vuonna 1999: 

"Vahvimmin siiderisuoneen on iskenyt Koff: Golden Cap hallitsee tällä hetkellä yli puolta siiderimarkkinoista. Woodpeckerillä ja Fizzillä on kummallakin viidesosa, rääppeistä taistelee esimerkiksi Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Oiva-siideri. Golden Cap ei ole noussut ykkösmerkiksi ansioitta. Tuotekehittely on tuonut erilaisia makuyhdistelmiä: lightia, puolikuivaa ja vielä kuivempaa siideriä. Tämän vuoden hittijuomaksi on noussut makea päärynäsiideri. Siiderin huima suosio onkin synnyttänyt niin paljon uusia merkkejä ja makuja, että oman suosikin perässä voi joutua kiertämään monenkin kapakan kautta."

Golden Cap toi 1990-luvulla markkinoille kevyen light-siiderin, olihan keveys tuolloin muodissa.


Siideri oli Suomessa pitkään nimenomaan omenasiideriä, ja 1990-luvulla suosioon nousi makea päärynäsiideri, joka olikin 2000-luvun vaihteessa myydyintä siideriä. Pian omena ja päärynä alkoivat makuina saada rinnalleen muitakin makuja, kuten vaikkapa vadelman, ja siidereistä tehtiin myös light-versioita. 2000-luvun alussa suunnilleen joka kymmenes myyty siideri oli light-siideri. Kaiken kaikkiaan makea oli kuivaa suositumpaa.

Sittemmin siiderin suosio on tasaantunut ja vakiintunut. Kivan tuulahduksen ysäriä saa vaikkapa tästä allaolevasta vuoden 1999 mainoskatkosta, josta löytyy kaksi Golden Capin tv-mainosta.




tiistai 7. toukokuuta 2019

Kiekkokulta kokosi kansan keväällä 1995

"Viime vuosina suomalaiseen keskusteluun nousseet aiheet ovat poikkeuksetta olleet tappionviestejä. Köyhiä on ajettu kyykkyyn, julkista sektoria alas, on leikattu, juustohöylätty, puhuttu lamasta ja työttömyydestä. Äkkiä tähän ankeuteen laskeutuu joukko suomalaisia nuoria miehiä, jotka julistavat selkeätä ja yksinkertaista voitonsanomaa."

Helsingin sanomat 10.5.1995


Mikä oli vuoden 1995 tärkein tapahtuma Suomessa? Joku voisi sanoa, että vaikkapa liittyminen Euroopan unioniin, mutta aika monelle varmasti nousee silti ensimmäisenä mieleen jotain jääkiekkoon liittyvää. 7. toukokuu 1995 pelatussa jääkiekon mm-kisojen finaalissa Suomi voitti Ruotsin maalein 4-1 ja voitti näin ensimmäisen mm-kultansa jääkiekossa. Ja siitähän Suomi meni ihan sekaisin.


Tässä blogauksessa on Helsingin sanomien juttuja kultahuuman keskeltä 8.-10.5.1995. Kultajuhlasta, hienosta pelistä ja kaikesta jälkipuinnista riitti nimittäin juttuja sivukaupalla. Yllä on ensimmäinen voittoa juhlinut juttu Hesarin kolmossivulta finaalia seuranneena maanantaina. KULTAA! julistaa Hesari. Kuvissa joukkueen päävalmentaja Curt Lindström halaa finaalissa hattutempun tehnyttä Ville Peltosta. Pienemmässä kuvassa juhlivat kahlaavat suihkulähteessä. Mikä klassinen iloittelun merkki siitä onkaan sittemmin tullut!

Sisäsivuilla oli juttuja kahden aukeaman verran. Kuvissa pelaajat laulavat pukuhuoneessa mitalit kaulassa, maalivahti Jarmo Myllys pussaa voittopokaalia, sekä esitetään juhlivia ja hurraavia faneja ja katsojia.



Juttuja riitti tietysti vielä seuraavallekin päivällä. Tiistaina Kultahuumaa!-otsakkeen alla kerrottiin muun muassa siitä, miten kansa on ottanut omat kultasankarinsa vastaan Helsingin kaduilla. "Kiekkohankarit kokosivat kansan", Hesari otsikoi.

Lehdestä löytyi myös koko sivun kokoinen Keiju-margariini mainos. Siinä Keiju onnitteli kultaa voittaneita Leijonia. Niin, tai siis itseasiassa Keiju onnittelee "suomalaisia". Me kaikkiko tämän mahdollistimme? "Heissulivei ja Koivu.. Eiku suoamlaista Keijua pöytään", Raision Keiju mainostaa. Itseasiassa vähän kryptinen mainos, eikö?




Keskiviikkona Hesarissa julkaistiin edelleen juttuja kultajuhlista ja kaikenlaista oheistarinaa muun muassa siitä, miten Curt Lindström yritti huutokaupata mitalinsa. Aiheena olivat myös Turussa ja Tampereella järjestetyt kultajuhlat. Lehdessä oli myös Ylen koko sivun mainos (alla). Siinä kerrottiin, miten "kiekkoleijonien voitonjuhlaa seurasi suorassa lähetyksessä 2,3 miljoonaa katsojaa kaikkialla Suomessa." Kisathan näytti Yle. "Kukaa ei jäänyt paitsioon", otsikko kuului, sillä Yle oli niitä harvoja kanavia, jotka näkyivät kaikkialla Suomessa (se toinen vaihtoehto olisi ollut MTV3, sillä enempää kanavia ei vielä ollut.)





9.5.1995 löytyi jo kiinnostavaa analyysia muustakin kuin pelistä, sillä Hesarissa pohdittiin kiekkohuuman suomalaisia yhdistävää vaikutusta. Oliko tämä uusi "talvisodan henki", paikka jolloin Suomi nousee kansakunnaksi kansakuntien joukkoon? "Yksi asia ainakin on varma: mikään ei ole yhdistänyt suomalaisia pitkään aikaan samalla tavalla kuin jääkiekon maailmanmestaruus." 

Kun voitojuhlat kokosivat Helsingin kaduille noin 100 000 ihmistä, sitä verrattiin viikkoa aiemmin olleeseen vappuun, joka ei ollut saanut ihmisiä liikkeelle. Jutussa suomalaisia yhdistävää ulottuvuutta verrattiin Kekkosen hautajaisiin [vuonna 1986] sekä alle vuosi aiemmin tapahtuneeseen Estonian uppoamiseen. Näytelmäkirjailija Harri Virtanen näki nämä tapahtumat kansakuntaa kollektiivisesti yhdistäneinä tunne-elämyksinä. "Nämä kaikki koskettivat jokaista suomalaista jollakin tavalla. Ehkä kysymyksessä on yhteisten kokemusten kaipuu ja tarve."

Arvioidan mukaan syntyi poikkeuksellisen paljon iloa juuri voiton tunteesta - tunne, jonka melkein luultiin jo kadonneen. "Kun jätkät uskoivat voittoon ja halusivat taistella sen puolesta... Ehkä kansa oivalsi, että meillä sittenkin on mahdollisuus selviytyä", Virtanen sanoo.

Kyllähän Suomi oli ennenkin voittanut maailmanmestaruuksia ja olympiamitaleita, mutta uutta olikin ehkä se, että voitto tuli nyt joukkuelajissa, ei yksilöurheilijalle. Niin, ja se lama. Hesari kirjoittaa:

"Viime vuosina suomalaiseen keskusteluun nousseet aiheet ovat poikkeuksetta olleet tappionviestejä. Köyhiä on ajettu kyykkyyn, julkista sektoria alas, on leikattu, juustohöylätty, puhuttu lamasta ja työttömyydestä. Äkkiä tähän ankeuteen laskeutuu joukko suomalaisia nuoria miehiä, jotka julistavat selkeätä ja yksinkertaista voitonsanomaa."

"On löytynyt asia, joka aidosti koskettaa. Vaikka paluujuhla oli ulkoisilta muodoiltaan järjestetty, sen sisältö oli aito."