Aikamme tekniikkaihmeet

Myllyn paras & "Mä tuun puolen tunnin kuluttua" -mainos.

Meillä kotona oli alunalkaen yksi lankapuhelin, eteisen ja keittiön rajalla. Teline seinässä, siinä iso valkoinen mötikkä, se luuri. Usea metri valkoista johtoa, josta suurin osa rullalla kuin serpentiini. Puhelimen selkään oli liimattu keltainen tarra: Yleinen hätänumero 112.

Vuosia myöhemmin tuli toinen puhelin ja tämä seinäpuhelin vaihtui pöytämalliin. Oli kierrettävää numerokiekkoa ja nappuloita. Oli edelleen johtoa joskaan ei metreittäin. Sen saattoi kierittää sormen ympärille. Sen ajan numerot muisti ulkoa. Muistan vieläkin ulkoa paitsi kotinumeromme, myös parhaiden kavereideni T: ja H:n kotinumerot, myös isovanhempien. Ei heistä kaikilla enää taida lankapuhelimia ollakaan.

Aikaan kuului tietysti se, että perheen puhelin oli jossain keskeisellä paikalla. Usein eteisessä. Paikalla, jossa yksityisyyttä ei ollut, puhelimessa juorusivat vain äidit. Me muut korkeintaan silloin, kun kukaan ei ollut kuulemassa. Eihän se luurin johto yleensä yltänyt omaan huoneeseen saakka. Minusta onkin jotenkin hiukan jännittävää, että nykyään on täysin normaalia kailottaa kännykkään omat asiansa keskellä toria, kauppakeskusta, ruuhkabussia, työmatkajunaa, kirjastoa, lihatiskiä ja niin edelleen. Oman kodin yksityisestä julkisuudesta on tultu julkiseen julkisuuteen. (Teoria päättyy.)

Toinen lankapuhelinaikaan kuulunut asia: Puhelimeen vastaavat äidit. "Suomisella", "Iltasella","Virtasella". Onks Mari kotona? Joo, oota hetki., mä haen sen. Ja luurin kolinaa, rapinaa. Ja jos olisi lankapuhelinaikaan ollut vanhempi, olisi tämä äitiaspekti ollut sitäkin jännittävämpi, jos olisi pitänyt siinä mielessä pyytää puhelimeen jotakuta tyttöä tai poikaa. Ai kamala. Ja sitten vielä pitää yrittää punastellen kysyä, et lähdetkö (minne ysärillä mentiin??) puistoon, kävelee, kioskille, Heseen, kahville tai bileisiin.

Nykyäänhän voi lähettää facebook- tai tekstiviestin! Voi autuasta helppoutta.

Sarjasta Kyllä isä osaa. Jakso 15.

Vielä 1990-luvulla luurin korvaan lyöminen tarkoitti luurin korvaan lyömistä. Ei punaisen nappulan painamista. Sinänsä tietysti mielenkiintoista, että termi on säilynyt kielessämme, vaikka itse tapahtuma on muuttunut. Ei ollut vaihdettavia soittoääniä, puhelinta ei tarvinnut etsiä. Ihmiset sai kiinni vain kotoa. Aina ei ollut velvollinen painamaan luuria korvaa vasten riippumatta omasta sijainnista.

Ja siellä sitten istuttiin eteisen lattialla, johto rullalla sormen ympärillä, ei ollut kenttäongelmia, kysyttiin läksyjä ja merkattiin niitä omiin koulukirjoihin. Kysyttiin tuletko leikkimään.

Kommentit

  1. Tämäpä oli nostalginen. Löin muuten tänään viimeksi luurin korvaan, tavallaan mun piti vaan hiljentää puhelin töissä, mutta hylkäsin sitten puhelun kokonaan. Onneksi oli puhelinmyyjä... Ainoastaan muuten ne enää soittelee S:ssa olevaan lankapuhelimeen, joka majailee tätä nykyä itseasiassa vanhempien makuuhuoneessa paksun pölykerroksen alla :D

    VastaaPoista
  2. Nostalgia on iloni ja elämäni! Ja tämän blogin ydin <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista, muru! :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pikaopas: 90-luvun teemabileet

Ysäri-tietovisa

Lelukirja, aika varma joulun merkki

Kaupan kylmähyllyllä - Valion 1990-luvun tuotteita

90-luvun korut: papukaijat, tarrakorvikset ja kaulapannat

Suosituinta musiikkia elokuussa 1997

Omo-info, kuinka voin auttaa?

Anttilan syysmuotia vuodelta 1993