"Lapsena vietin paljon aikaa Haukilahden kirjastossa. Ensin luin sarjakuvia, sitten ahmin fanaattisesti heppajuttuja. Rakastin Marvi ja Merja Jalon sarjoja, kirjoitin itsekin tarinoita ja lähetin fanikirjeitä Jaloille. Myöhemmin Tuija Lehtinen oli kova, ja muistan S. E. Hintonin kirjat, joissa käsiteltiin nuoruuteen liittyviä tunteita."
(Me Naiset 31/2017)
 |
Merja ja Marvi Jalo olivatkin 90-luvulla heppatyttökirjojen kuningattaria. Ja heidän uransa alkoivat jo kauan ennen 90-lukua, sillä Merja Jalon ensimmäinen Nummelan ponitalli -sarjan kirja julkaistiin jo vuonna 1977. Tuo ensimmäinen osahan oli Yllätysori. Myös Marvi Jalon ensimmäiset kirjat ovat jo 70-luvun lopulta. Sittemmin onkin pitänyt kiirettä, sillä Merja Jalolta on enimmillään julkaistu vuodessa jopa viisi kirjaa, eikä Marvikaan ole jäänyt huonommaksi.
Merja Jalon ja Marvi Jalon heppakirjasarjoja:
- Nummelan ponitalli (Merja Jalo), 1978 alkaen
- Pappilan ponitytöt (Merja & Marvi Jalo), 12 osaa vuosina 1995-2003
- Ratsutyttö (Marvi Jalo), 6 osaa vuosina 1989-1994
- Kultakavio (Marvi Jalo), 6 osaa vuosina 1995-2001
- Haavikon ravitalli (Merja Jalo), 1978-2001
- Nea-sarja (Merja Jalo), 1989 alkaen
Esimerkiksi Nummelan ponitalli -sarja on malliesimerkki kirjasarjasta, jossa koko ajan sattuu ja tapahtuu, mutta aika ei etene. Hahmot eivät kirjassa juurikaan vanhene, vaikka sarjaa onkin kirjoitettu pian jo neljäkymmentä vuotta. Niinpä yksi kirjan keskeisistä hahmoista, Kikka, on edelleen nuori tyttö. Näissä heppatyttökirjoissa on luultavasti viehättänyt juuri sarjamaisuus ja tietynlainen ennalta-arvattavuus, sillä kirjoissa toistuvat saman tyyppiset asetelmat: ratkotaan arvoituksia, kesytetään villejä hevosia ja siinä sivussa on vähän ihmissuhdekuvioitakin.
Itse luin ysärillä näistä vain Marvi Jalon Ratsutyttö-sarjaa. Tai oikeastaan taisin "vain" kuunnella niitä äänikirjoina. Hevoset eivät ole koskaan olleet minulle erityinen mielenkiinnon kohde, joten heppakirjatkaan eivät ole vieneet mennessään. Kirjoissa ovatkin kiinnostaneet enemmän päähenkilöiden elämät ja ihmissuhdekiemurat, eivät hevoset.
Heppakirjat olivat aika leimallisesti tyttöjen juttujen, kuten ratsastustakin pidetään usein vain tyttöjen harrastuksena. Voi olla, että pojalta heppakirjan lainaaminen kirjastosta olisi vaatinut pokkaakin, erityisesti 90-luvulla, kun lainausautomaatteja ei vielä ollut käytössä. Näistä yhden kirjan takana olikin hauska lainauslista, kas tässä:
Tässä listassa kirjan palautuspäivät ovat vuosilta 1995-1998. Kirja on tainnut olla jonkun suosikki, sillä oikeanpuoleisessa sarakkeessa lainaaja numero 97 on lainannut kirjan joulukuusta 1996 alkaen aika monta kertaa. Ja kenties listaus tässä takakannen lehdellä on sittemmin lopetettu ja muutettu toiseen muotoon, jolloin "ysiseiska" on vielä jatkanut lukemistaan.
PS. Kävin tietysti tätä kirjoitusta varten Wikipediassakin lukemassa. Pappilan ponitytöt -sarjasta joku on sinne kirjaillut: "Sarjassa on värikkäitä hahmoja. Sivuroolissa on ikäneitosisaruspari (Mourulat), jotka jaksavat hoidella isänsä hautaa ja riidellä naapurinsa Piiraisen ja Piiraisen (Piirakan, joksi Mourulat häntä kutsuvat) koirien kanssa. Kirjasarjan parasta antia onkin tämä sisarusten keskinäinen humoristinen torailu ja sanailu. Sarjan ensimmäinen osa on tylsä. Siinä käsitellään eläinrääkkäykseen liittyviä teemoja liian rajusti. Sen sijaan jatko-osat ovat paikoitellen humoristisia ja hauskoja." Jaa-a, kuulostaapa ennemmin arvostelulta kuin tietosanakirjalta. (luettu 21.8.2017)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista, muru! :)
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.