Päivi Romppaisen Vilman koiraklubi -sarja alkoi vuonna 1996 kirjalla Vilman koiraklubi. Takakannessa luvattiin, että kyseessä on "ensimmäinen osa uudesta koiranystävien sarjasta, johon mahtuu koirien ja koiratiedon lisäksi huumoria, seikkailua ja vähän romantiikkaakin". Eläinteeman kautta kirja nivoutuu tavallaan yhteeen Jalojen heppatyttökirjojen kanssa, mutta näissä kirjoissa on paljon muutakin kuin koiria.
Jostain syystä en lukenut näitä kirjoja itse 90-luvulla, enkä itseasiassa tainnut edes tietää Vilman koiraklubeista. Koska kävin kirjastossa paljon ja luin paljon, ihmettelen asiaa vähän, mutta minulla ei kuitenkaan ollut kirjasta mitään omakohtaista havaintoa omasta lapsuudesta. Nyt olen kuitenkin törmännyt Vilman koiraklubiin useampaan kertaan tämän blogin tiimoilta.
Kirjassa Vilma perustaa kahden kaverinsa, Lauran ja Jonnan, kanssa kesätyöksi koiraklubin, eli koiranhoitopalvelun. Tytöillä on ideana hoitaa ja lenkkeilyttää koiria, sillä kukaan ei ole saanut muuta kesätyötä. Pian tytöt pääsevät hoitamaan Sylvin kahta koiraa. Tapauksessa tuntuu kuitenkin olevan jotain outoa - ovatko koirat todella Sylvin vai ovatko ne kenties varastettuja? Tytöt lähtevät selvittämään asiaa.
Kirja kiinnittyy kiinnostavasti koe-eläinten käyttöön, eli ollaan 90-luvun puhuttujen aiheiden parissa. Eläinoikeusliike löi näyttävästi läpi nimenomaan 1990-luvulla, esimerkiksi Oikeutta eläimille -järjestö perustettiin vuonna 1995. Muistatte varmasti myös, miten 90-luvulla puhuttiin paljon turkistarhauksesta, sillä ensin vuonna 1995 ja sittemmin vielä tulevina vuosina tehtiin turkistarhaiskuja, joista uutisoitiin näyttävästi, ja aktivisteista alettiin puhua kettutyttöinä. Oikeastaan kyseessä on siis myös eläinoikeusromaani!
Kirjassa on mukana tietysti 90-luvun ajankuvaa siinä, miten etsitään kolikkopuhelimia, jotta voidaan soittaa, vietetään aikaa kirjastossa, mutta Internetistä kukaan ei vielä tiedä mitään. Hivenen ehkä kauhistuin, kun kirjassa myös käytettiin n-sanaa: kesäloman vieton yhteydessä tytöt puhuvat "rantaneekereistä". Vielä vuonna 1996! Tosin kyllähän 90-luvulla n-sanaa käytettiin yleisesti muutenkin kuin se olisi ollut kovinkin hauskaa, esimerkiksi joissain komediallisissa tv-ohjelmissa ja puheessa muutenkin. Aika paljon on muuttunut 20 vuodessa.
Kun tällaista lukee aikuisena, niin ei tätäkään kirjaa nyt kovin hyvänä voi pitää. Hahmot ovat karikatyyrisiä ja tulevat juonenkäänteet arvaa jo aika monta sivua ennen h-hetkeä. Kirja oli ihan kiinnostavaa luettavaa, ja luulen, että olisin tykännyt kirjasta omassa nuoruudessani. Enpä siis yhtään ihmettele, miksi tämä on ollut monien suosikkikirjojen joukossa ysärillä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista, muru! :)
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.