Pelottavia hetkiä Muumilaakson tarinoissa

Aiemmin viime syksyn puolella kirjoitin Pikku Kakkosen pelottavista ohjelmista: paitsi Varokaa heikkoa jäätä -varoituksesta, niin myös Pelle Hermannin kepakosta sekä Röllistä. Nyt ajattelin keskittyä vain yhteen ohjelmaan, Muumilaakson tarinoihin, sillä siinähän kaikenlaisia pelottavia juttuja vasta piisasikin!

Vuosina 1990-1991 tehty animaatio Muumilaakson tarinoita on kestosuosikki, sillä sitä on jälleen alettu näyttää alusta saakka, ties kuinka monetta kertaa. Jaksoja tuntuu pyörivät oikeastaan ihan kokoajan TV2:lla. Nykyään jaksot löytyvät myös Youtubesta sekä dvd:lla. Lapsena meillä oli vhs:lle nauhotettuina reilut 70 jaksoa. Niitä sitten kelattiin ees ja taas, katsottiin alusta loppuun, ja minulla ja siskollani oli tietysti omat suosikkijaksot. Itse pidin erityisesti juhannusjaksoista, jotka perustuivat Tove Janssonin Vaarallinen juhannus -kirjaan sekä majakkasaariseikkailusta, jonka pohjana on Muumipappa ja meri -kirja. Myös esimerkiksi jaksot, joissa muumilaaksoon syntyy viidakko ja Muumipeikko pelastaa tiikerit, ovat aivan ihania. Sen sijaan en ole koskaan tykännyt talvi- tai syksyjaksoista, joissa muumit painuvat talviunille tai nukkuvat niitä. Erityisesti syksyjaksot ovat mielestäni niin kamalan surullisia, kun Nuuskamuikkunen lähtee pois ja luonto kuihtuu. Talvijaksot ovat omalta osaltaan taianomaisia, mutta ne eivät ole kuitenkaan lainkaan niin elämää täynnä kuin kesäiset jaksot, ja nekin ovat hieman haikeita luonteeltaan.

Nipsu kohtaa Mörön muumitalon verannalla.
Kieltämättä erittäin pelottava näky.

Yksi selkeimmistä muumipelotteista on tietysti Mörkö. Kirjassa Muumipappa ja meri Tove Jansson esittää mörön hahmona, joka on todellisuudessa yksinäinen tyttö, joka kylmyytensä vuoksi karkottaa kaikki luotaan. Ihan kamalan traagista ja surullista! :( Mutta tämä Mörön "todellinen" luonne ei juuri tullut esiin Muumilaakson tarinoissa, sillä niissä se, ainakin pienen lapsin silmin, oli vain äärimmäisen pelottava. Mörkö tuli aina pimeästä hitaasti lipuen ja jäädyttäen maan lähellään. Se oli nariseva ja iso ja kammottava. Näin aikuisena Mörköön voi suhtautua jo vallan toisin. Pienenä Mörköä pelkäsivät luultavasti kuitenkin kaikki. Paitsi, että Mörkö oli puhumaton ja pimeästä tuleva pelotus, olihan se ulkomuodoltaakin aika hankalasti lähestyttävä. Suuri, tumma ja irvistävä.

Omasta mielestäni yksi kamalimmista Muumilaakson tarinoiden jaksoista on se, jossa Muumipeikko ystävystyy delfiinin kanssa. Jaksossa Muumilaakson rannoille on tullut delfiini uiskeltelemaan ja Muumipeikko tykästyy siihen. Jakson pelottavuus perustui siihen, että Muumipeikko itse haluaa päästä uimaan delfiinin kanssa ja myös pystyä sukeltamaan pitkiä hetkiä veden alla, joka tietenkään ei ilman kiduksia ole kovin mahdollista. Siitä seuraa kuitenkin ongelmia, sillä jos voi "hengittää" veden alla niin ei voi hengittää pinnalla ja niin edelleen. Ajatus tukehtumisesta ja siten viitteellisesti jopa kuolemasta on niin vahva, että tuo jakso oli melko hirvittävä. Siksi en voinutkaan ymmärtää, miksi nimenomaan tämä Muumipeikko ja delfiini -jakso oli siskoni suosikki! Hän tosin katsoi näin myöhemmällä iällä jakson uudelleen ja totesi, että olipa se kamala. Että luultavasti delfiini vain oli niin söpö, että siksi hän piti siitä kovasti.

Muumipeikkoja Mörkö kohtaavat talvella. Noita lentelee Nuuskamuikkusen selustaan.

Muumilaakson tarinoissa esiintyi myös monia yksittäisiä pelottavia hahmoja. Yksi jännittävimmistä oli tietysti Noita, Aliisan isoäiti, joka asui keskellä metsää. Noita tosin oli mielestäni pelottava ensisijaisesti jaksossa "Noita", jossa hahmo esiintyi ensimmäisen kerran. Erityisesti seuraava kohtaus: Nuuskamuikkunen, Pikku Myy ja Muumipeikko ovat menneet metsään vähän vakoillakseen sitä, mikä Noidan ja Aliisa-tytön suhde oikein on (pitääkö Noita Aliisaa vankina tai orjana ja niin edelleen). Muumipeikko ja Myy menevät seuraamaan Aliisaa kaivolle kun Nuuskamuikkunen päättää lähestyä yksin Noidan taloa. Nuuskis kurkkii sisään tuvan ovesta kun Noita lentää hänen takaansa paikalle ja pelästyttää Nuuskamuikkusen. Iik! Jälkeenpäin Noita on hahmona enemmänkin outo metsässä asuva taikoja osaava mummu, josta voi joissain asioissa olla jopa hyötyä.

Muurahaisleijona tavoittelee sitä häirinneen Niiskuneidin
häntää ja muut säntäävät pelastamaan.

Haisuli on tietysti ihan oma lukunsa, mutta pelottavana en ole sitä koskaan juurikaan pitänyt. Haisuli oli lähinnä vain ärsyttävä, kuten hahmoon sopiikin. Muita pelottavia hahmoja ovat kuitenkin myös esimerkiksi sarjan toisessa jaksossa hiekkakuopassaan häiritty muurahaisleijona sekä toisaalta hattivatitkin. Myös majakkasaaren majakanvartija voi joiden silmissä olla hiukan pelottava. Ja entäs se sitten, kun muumipeikko vetää Taikurin hatun päähänsä ja tulee sieltä ulos sellaisena karvaisena ja luihuna örkkinä? Oi se on kamalaa!

Nipsu ahnehtii saarella ametisteja ja nousuvesi
yllättää retkeilijät. Jakso: Luola.

Toisinaan muumien ja heidän ystäviensä seikkailut vievät aika jännittäviin ja pelottaviinkin tilanteisiin. Nousuvesi yllättää ja veneet karkaavat merelle. Juhannuksen aikaan kaikki ajautuvat eroon toisistaan ja teatterilaivan rekvisiittaomenien syönti sattuu hampaisiin. Sienet päihdyttävät ja pyrstötähti uhkaa. Onneksi muumeissa on vastapainona syvää ystävyyttä ja rakkautta, oikeudenmukaisuutta, kauniita maisemia ja kaikenlaista opettavaistakin maailmasta ja elämästä. Sarjassa on Tove Janssonin muumikirjojen filosofisuuttakin, sarjakuvien härskiyttä ei niinkään. Joka tapauksessa Muumilaakson tarinoita on ehdottomasti rakkaimpia lapsuuteni tv-sarjoja. Sarjan hyvyydestä kertonee sekin, että nykyajankin lapset tykkäävät muumeista. Niissä on jotain iätöntä.