Löysin kesällä kirppikseltä kaksi täyttä tarrakirjaa. En niitä ostanut, mutta räpsin kännykkäkameralla niistä kuvia. Näitä epätarkkoja otoksia tarjoilen nyt teille. Tarroista on ollut puhetta ennenkin.
Löytyykö tuttuja?
Niin ysäreitä nuo tekstitarrat, jollainen esimerkiksi tuossa ylhäällä, vasemman sivun alalaidassa. "On millä mällätä". Voi 1995 sentään!
Nuo "on millä mällätä" ja muut samankokoiset ja -malliset tarrat, joita yllä olevassa kuvassakin on lukuisia, ovat alunperin Hellaksen Jenkki-purukumeista tulleita. Niitä on allakin. Osassa siis pelkkä slogan, osassa taas kuva ja siihen liittyvä "hassu" kuvateksti.
Ja mikäs My little pony -tarrakokoelma sieltä kurkistaa? Ihania! (vaikkakin epäselviä tässä kuvassa ja lähtökohtaisesti ryppyisiä. Sorry.)
Nämä alla näkyvät muumitarrat ovat aivan ihania. Ne ovat Tove Janssonin kädestä 1970-luvulla syntyneet ja itselläni oli samoja kiiltokuvina. Nyt Tove100-juhlavuoden kunniaksi niitä on jälleen tarroina, tosin sellaisina pieninä.
Eikä Babariakaan kannata unohtaa.
En tiedä noista The Whimsies -otuksista omakohtaisesti mitään, mutta nyt kun näin noita tarroja, tulee jotain erittäin etäisiä mielikuvia. Luultavasti joku on aikanaan 1992 tms. liimannut jonkun Whimsies-tarran ystäväkirjaani, veikkaisin.
No, sen kyllä selvitin, että Whimsiet ovat Stephen Cosgroven luomia satukirjojen hahmoja. Lieköhän niitä suomennettu - en usko.
Noita vasemmassa yläkuvassa näkyviä muumitarroja minulla oli myös. Ne olivat siis sellaisia pehmotarroja. Saman kuvan alalaidassa liihottaa myös kovin laiha Babarin Vanha rouva.
Vieläköhän tarrojen kerääminen on nykylapsille Juttu?
----
MUOKS.
23.10.2014. Lisätty tieto Hellaksen Jenkki-purkan mukana tulleista tarroista.
Oma ekaluokan reppuni oli vaaleanpunainen, kuten tytöille on viime vuosikymmeninä hyvin sopinut. Sen etutaskun kohdalla oli sininen "linja-auto", jonka sai nostettu ylös kuin Puppe-kirjojen luukun. Sen alla oli muovin alla pieni lehtiö ja muutama värikynä. Niitä ei koskaan otettu käyttöön.
Tässä kaukainen aavistus siitä ja upeista farkuistani.
1990-luku näki muitakin reppuja. Jossain vaiheessa miltei jokaisella kouluni poikaoppilaalla (huomatkaa tärkeä sukupuolijaottelu) oli NHL-reppu (kuvia Aamukahvilla-blogissa). Kauppoihin vyöryi kaikenlaista änärikamaa putkipenaaleista lippiksiin, ja kuluneet Anaheim Mighty Ducks -reput valuivat olkapäiltä kyynärtaipeisiin.
Ja ne pikkureput...
1990-luvulla oma muotinsa olivat sellaiset läpälliset reput, joissa saattoi olla solkikin, joita nykyään näkee aivan kaikilla. Muoti, joka ei välttämättä tullut kouluun asti, olivat tottakai muoviset reput, jotka parhaimmillaan olivat läpinäkyviä.
Vuosikymmenen lopulla oikeastaan kaikilla piti olla Eastpackin yksivärinen reppu. Mitä alempana sitä roikotti, sitä uskottavampaa.
Eastpackia koulujen alun ajoilta 1999:
Nämä seuraavat reput bongasin noin vuosi sitten kippikseltä. Halusin ikuistaa ne erityisesti, koska vasemmanpuoleinen kirkkaanpunainen on takuuvarmasti samanlainen kuin hyvällä ystävälläni oli ala-asteella.
Vuonna 1995 muumikuume oli huipussaan. Allaolevan repun muumimamman kuva on aika suloinen!
Yksityiskohta Suuri Käsityö -lehden jutusta: Muumireppu ja muumilaukku, 1995.
Vuosituhannen taitteessa muotiin tulivat myös ne yksisankaiset reput, jotka olivat muodoltaan lähempänä kolmiota kuin nelikulmiota. (Alla oleva kuva lisätty 26.10.2014)
Olin jo kirjoittanut suurimman osan tästä postauksesta, kun maailmaan tulvi suuri ilouutinen: Twin Peaks saa jatkoa yli 20 vuoden jälkeen! Yhtäkkiä kirjoitus nousikin siis miltei ajankohtaiseksi. Twin Peaksin uusia käänteitä yhdeksän jakson verran meidän pitää odottaa vuoteen 2016 asti, mutta sitä ysäri-Peaksia saamme muistella juurikin nyt.
1990-luvulla tehtiin monia erinomaisia televisiosarjoja, mutta äärimmäisen monesta näkee, kuinka ne todella ovat juuri tuon vuosikymmenen tekeleitä. Ei se sinänsä ole huono asia, ysäri saa näyttää ja kuulostaa ysäriltä. Mielessäni on kuitenkin tasan yksi televisiosarja, joka vetää vertoja nykypäivän huippusarjoille, Sillasta Games of Thronesiin ja Wiresta vaikkapa Boardwalk Empireen. Se on tietysti Twin Peaks.
Twin Peaksin takana ovat David Lynch sekä Mark Frost. Erityisesti Lynchin käsiala on tunnistettava ja surrealistinen. Lukuisat hänen elokuvistaan, kuten Elefanttimies, Blue Veljet - Ja sinisempi oli yö, Villi Sydän ja Mulholland Drive, ovat klassikkoja. Itsekin pidän niistä paljon - sen sijaan Inland Empire oli jo niin surrealistinen, että olin lähteä leffasta pois kesken esityksen. En lähtenyt, muttei siitä jäänyt kokemusta, että haluaisin nähdä sitä uudelleen.
Twin Peaksin voisin katsoa vaikka kuinka monta kertaa. Lyhyesti voisi kuvailla sarjaa seuraavasti: se kertoo FBI-agentti DaleCooperista, joka tulee Twin Peaks -nimiseen pikkukaupunkiin selvittämään lukioikäisen tytön Laura Palmerin murhaa. Sarjassa seurataan murhatutkimuksia sekä hieman kummallisen pikkukaupungin elämää. Murhan lisäksi pikkukaupunki on täynnä huumekauppaa, prostituutiota, juonittelua ja ihmissuhdekiemuroita.
Twin Peaksin musiikki on upeaa, yllä soundtrack. Angelo Badalamenti on tämän sävellystyön taustalla.
Twin Peaks - epätavallinen pikkukaupunki
Twin Peaks on Koillis-Washingtonissa, eli aivan Yhdysvaltojen pohjoisosissa sijaitseva kaupunki Kanadan rajan tuntumassa. Sitä ympäröivät vuoret ja havupuut, aurinko ei paista, ilma on koskea ja sumuinen.
Itseasiassa kiinnostava yksityiskohta on, että Twin Peaks luotiin 5000 hengen kokoiseksi. Yksi tarina kertoo, että sarjan tuotantovaiheessa tätä pidettiin kuitenkin liian epäkiinnostavana, ketä muka oikeasti kiinnostaisi joku pikkukylädraama. Ja tadaa, sarjan alkutunnarissa näkyvään Twin Peaks -kylttiin lisättiin yksi numero ja näin kaupunkiin saatiin kuvitteellisesti 50 000 asukasta. Eihän Twin Peaks kuitenkaan näytä keskikokoiselta suomalaiselta kaupungilta vaan paljon pienemmältä.
Twin Peaksissa tapahtuu mystisiä asioita. Osa TP:n asukkaistakin tietää sen, ja Twin Peaksissa paha saa monia muotoja. Samalla agentti Cooper näkee voimakkaita unia, joiden hän uskoo ennustavan ja antavan hänelle ohjeita. Paranormaalit ilmiöt eivät hätkähdytä Cooperia lainkaan, vaan ne voivat tarjota työvälineitä rikoksien ratkaisemiseen.
Ja aivan kaikki on kokoajan punaruskean puun kyllästämää.
Keskeisimpiä Twin Peaksin hahmoja. Joitain hahmoja tästä toki puuttuukin, tiedetään.
Sarjan hahmot
Idän suurkaupungeista Twin Peaksiin saapuvaa agentti Dale Cooperia näyttelee ihana Kyle MacLachlan. Hän on optimistinen ja hyväsydäminen tyyppi, jonka nerokkuus ja ihmistenlukutaito tulee ilmi pieninä sivulauseina. Hän ehkä vaikuttaa vähän naiivilta, muttei sitä kylläkään ole. Hän rakastaa yli kaiken hyvää kahvia, sanelee jatkuvasti mietteitaan kaseteille sihteerilleen Dianelle ja huomaa nopeasti, ettei Twin Peaks oli mikä tahansa pikkukylä. Hänen apunaan on erityisesti TP:n sheriffi Harry S. Thuman (Michael Horse), ja miehet ystävystyvät nopeasti. Muita poliisiaseman hahmoja ovat apulaisseriffit Hawk ja Andy sekä vastaanottoapulainen Lucy.
Toisaalla ovat Twin Peaksin nuoret aikuiset, joista sarjan alussa kuolleena löytynyt Laura Palmer oli yksi. Muita ovat eritoten Bobby, James, Audrey sekä Donna. Kuolleen Lauran serkku Maddy tulee myös Twin Peaksiin. Häntä näyttelee Sheryl Lee, kuten Lauraakin. Tyttöjen yhdennäköisyys hämmentääkin monia.
Twin Peaksin kahvilassa, dinerissa, työskentelevät Sherry sekä Norma - ja Norman vankilasta vapautuva aviomies. Sherry on avioliitossa väkivaltaisen (ja kaikinpuolin epämiellyttävän) Leon kanssa. Pohjoisen kaupungin keskellä jauhaa saha ja tukkeja kuljetetaan kaupungin halki. Omia juonikuvioitaan liittyykin juonitteluun ja kilpailuun sahan omistuksesta. Toisaalla ovat myös epäilyttävät ilotalo ja kasino; majoituksen kaikille tarjoaa Audreyn isän omistama Great Northern -hotelli. Keskikokoista kaupunkilaisuutta haetaan Twin Peaksista myös löytyvästä tavaratalosta.
Suursuosio 1990-1991
Sarja oli aikansa sensaatio, sillä mitään sen tyyppistä ei televisio
ollut ennen tarjonnut. Sarja oli yhdistelmä lukuisia eri genrejä. Sarjan
suosio alkoi kuitenkin hitaasti hiipua toisen kauden puolivälissä, kun
Laura Palmerin murha ratkesi. Erilaiset unimaailman elementit alkoivat
sekoittaa katsojia hieman liikaa. Sarja nauttii kuitenkin täysin oikeutettua kulttimainetta. TP esitettiin Jenkeissä ensimmäisen kerran keväästä 1990 kesään 1991. Suomessa sarjaa on nähty keväällä 1991 sekä osittaisena uusintana 1995. Tämän jälkeen sarjaa on kokonaisuudessaan uusittu muutaman kerran 2000-luvulla. Ja kuten kuulimme, jatkoa on tulossa!
Tämän olen leikannut se "leikevihkoon"
joskus vuonna 1991 tai 1992, joten varmaa ajoitusta en osaa tehdä.
Vuosikymmenen alusta kuitenkin.
Muumit tulivat 1990-luvun alussa suureen suosioon, ja 1990-luvulla päivänvalon näki varmastikin satapäinen joukko kaikenlaista muumitavaraa. Melko luonteva muumimuoto olivat lelut, joita olivat pehmolelujen ohella erityisesti figuurit sekä rakennelmat, joissa hahmot sitten elelivät. Kuten nyt vaikka muumitalo ja muumilaiva.
Tuohon ylläolevaan kuvaan pakko sanoa pari asiaa. Ensinnäkin anteeksi kuvan rupuisuus. Voin vannoa, että alkuperäinen kuva on aika rakeinen ja tuohon sen verran suurennettu, etten parempaan pystynyt. Toiseksi tulee mieleen, että aika kallis lelu, 450 markkaa. Vaikka kyse on tietysti siitä mihin vertaa, eikä kaiken tarvitse elämässä olla halpaa, ja onhan tuossa monta osaa. Kolmanneksi: "Pelkkä kokoonpano vie tunnin!" Mitä ihmettä? Kuulostaa pitkältä ajalta. Miksi sitä pitää erikseen mainostaa?
Muumilaiva täytti viime vuonna tasan 20 vuotta! Bongasin Prismasta juhlapakkauksessa myynnissä olleen laivan. Myydäänkö myös muumitaloja edelleen?
Nykymuumilaiva on samanlainen kuin ysärilläkin.
Itselläni ja siskollani oli ysärillä muumilaiva, ja varaston perukoilta se löytyy edelleen. Se oli ihan ookoo, mutta jotenkin laiva ei tuntunut kaikkein luonnollisimmalta elinympäristöltä muumeille. Eräällä ystävälläni on niinikään karvaita kokemuksia muumilaivasta (hyvä S. O., kommentoi jos haluat :))
Toisaalta mukana oli hauskoja yksityiskohtia, kuten riippukeinu ja muu tilpehööri. Mutta miksi osalle muumeista oli varattu mukaan maailman rumin lippalakki? Se näkyy kuvassa utuisasti ainakin Niiskun ja Niiskuneidin päässä.
Tämän postauksen kuvat ovat vuodelta 1998 lelukirjasta. Yllätyksenä minulle tuli tuo uimahuone, jota en muista koskaan nähteeni. Huomautettakoon myös, että ainakin oma muumilaivani oli väriltään ruskea, ei vaaleansininen.
Ovatko nämä teille tuttuja leluja? Oliko jollakulla jopa tuo uimahuone?
"Susanna Rahkamo ja Petri Kokko olivat 90-luvulla jäätanssiareenoilla
varsinaisia kauhukakaroita. He rakensivat aivan uuden tyylin, joka
rikkoi käsityksiä siitä, mitä jäätanssin sopii olla ja mitä ei.
Määrätietoisella työllä pari saavutti jäätanssin Euroopan mestaruuden
vuonna 1995."
1990-luvulla suomalaiseen urheilumenestykseen mahtui monenlaista. Olivat hiihtäjäkarpaasit Jari Isometsä ja Mika Myllylä, kävelijä Sari Essayah, mäkihyppääjä Toni Nieminen, uimarit Jani Sievinen ja Antti Kasvio, jääkiekkoilijat Teemu Selänne ja Saku Koivu. Oli Mika Häkkisen kaksi formulamestaruutta ja suomen jääkiekkomaajoukkueen maailmanmestaruus.
Ja olivat jäätanssijat Susanna Rahkamo ja Petri Kokko.
Vuonna 1990 Rahkamo ja Kokko olivat ensimmäisen kerran top 10:ssa niin Euroopan kuin maailmankin tasolla. Vuonna 1992 he sijoittuivat talviolympialaisissa kuudensiksi. 1993 EM-pronssia, 1994 nelossijojen lisäksi myös MM-pronssia. Arvokisojen osalta heidän uransa huipentui vuoteen 1995: Rahkamo ja Kokko voittivat vuonna 1995 jäätanssin MM-hopeaa sekä EM-kultaa. 1990-luvun loput vuodet he tanssivat ammattilaisina lopettaen uransa vuonna 2000.
Tämän tekstin aloittavasta lainauksesta käy jo ilmi, etteivät Rahkamo ja Kokko olleet ihan keitä tahansa jäätanssijoita. He kehittelivät jatkuvasti kaikenlaista uutta, ja heillä oli monenlaisia "tanssijaminää", jos näin voi sanoa. He eivät olleet vain lumihiutalen kepeitä keijuja tai kylmiä teknisiä osaajia, eivät vain hassuttelijoitakaan. He kehittelivät uusia tyylejä, olivat herkkiä, patrioottisia, hassuja, moderneja ja kaikkea muutakin. Tuomaristot eivät aina arvostaneet kaikkia yrityksiä, mutta ura sai silti kruunansa yllämainittujen mitalien muodossa. Rahkamo ja Kokko olivat päättäneet olla jäätanssin maailmassa jotain erilaista verrattuna vielä 1980-luvulla hallitsemaan neuvostoliittolaiseen täydelliseen balettijäätanssiin. Omassa projektissaan he tukeutuivat tietysti myös muiden huippuosaamiseen. Heillä oli tiimissään ulkomaiset valmentajat ja psykologit, toisaalta myös Jorma Uotinen. Vaikutteita haettiin esimerkiksi teatterin ja kirjallisuuden maailmasta.
Jotain alkoi tapahtua vuonna 1989 EM-kisoissa. Parin lopullinen sijoitus oli 12:s, mutta kisaesiintymisen merkitys piili jossain muualla. Kalevan olympiajutussa kirjoitetaan:
"Tuntematon suomalaispari sijoittui 12:nneksi, mutta kun 10 000
katsojaa ja kanssakilpailijat osoittivat seisaallaan suosiota, Rahkamo
ja Kokko ymmärsivät tunteen, ilmaisun ja yleisön vuorovaikutuksen
voiman.
Tapahtumalla oli toinenkin seuraus. Kummallisen suomalaisparin
suosiosta tuli uhka Neuvostoliiton jäätanssijoille ja maan mahdille
lajin kulisseissa, ja neuvostoliittolaiset tuomarit alkoivat antaa
Rahkamolle ja Kokolle systemaattisesti vähemmän pisteitä kuin muut.
Kolmas seuraus oli oivallus siitä, mikä voisi kääntää tuomarien päät
ja muuttaa järjestelmän: seisaallaan suosiota osoittava yleisö."
Yksi versio Rahkamoa ja Kokkoa on esimerkiksi tämä lapinasuissa tanssittu Säkkijärven polkka Albertvillen olympialaisissa vuonna 1992:
Näitä vuoden '92 olympialaisia seuraavana vuonna pidetyt EM-kotikisat Helsingissä olivat hienoinen pettymys, tuloksena "vain" pronssimitalit. Olympiamitaleista taisteltiin myös vuonna 1994, tällä kertaa Lillehammerissa. Kalevan sivuilla on ansiokas kuvaus Rahkamon ja Kokon urasta ja näistä kisoista.
Tuolloin maailmassa oli neljä superhyvää jäätanssiparia, mutta mitaleja luonnollisesti ja Kalevan sanoin vain kolmelle. Rahkamon ja Kokon tavoitteena oli totta kai mitali, mutta lehden arvion mukaan mitalistit oli "ajan hengen mukaan" päätetty jo etukäteen, eikä suomalaispari mitaleilla yltänyt. Kaleva kirjoittaa:
"Mutta Rahkamo ja Kokkoeivät olisi olleet Rahkamo ja
Kokko, jos he olisivat taipuneet viilattujen sääntöjen
tanssillisuudelle ja hillityille asuille, rakentaneet ohjelmansa varman
päälle, kuten taitoluistelussa olympiakaudella tavataan tehdä.
Edellisellä kaudella hurmanneen Jean Sibeliuksen Valse Tristen jälkeen he tekivät Nino Rotan
Fellinin kulkuritarinaan säveltämän La Stradan ja ilmestyivät rääsyissä
Kööpenhaminan EM-jäälle tammikuussa 1994, kuukautta ennen
olympialaisia. Skandaali!
Tuomaristo nuhteli suomalaisia asuvalinnasta ja sijoitti heidät
neljänneksi. Torvill ja Dean voittivat Euroopan mestaruuden, Grištšuk ja
Platov hopeaa, Uzova ja Zhulin pronssia.
”Puku oli vain se tarvittava syy. Emme olleet enää naiiveja”, Susanna Rahkamo sanoo.
”Nyt sen voi jo sanoa julkisesti. Jos sen olisi sanonut ääneen silloin, meitä olisi vain syytetty epäurheilijamaisuudesta.”"
Sibeliuksen Valse Triste vuoden 1993 EM-kisoissa. Pronssisija.
Tuli kuitenkin vuosi 1995, jolloin taivaat aukenivat. Tuloksena EM-kultaa ja MM-hopeaa.
Ja se MM-hopea.
Kisoissa he tanssivat lyhytohjelmaan ihanan quickstepin. Se oli jotain kovin uutta jäätanssin saralla. Vuonna 2008 se sai oman virallisen nimen: Finnstep. Tämä jää-quickstep on luultavasti heidän tunnetuin tanssinsa, jota he esittivät näytöksissä vielä mitalikilpailujen jälkeenkin.
Alla on heidän MM-kisojen vapaaohjelmansa. Video kannattaa katsoa ihan kokonaan, sillä siinä piirtyy hurja draaman kaari. Rahkamon ja Kokon ohjelma menee täysin nappiin. Samalla on sanottava, että vuoden 1995 esitykset ovat hienoisia kompromisseja: ei rumankaunista tanssia, ei erikoisia pukuja. Se tepsii. Ohjelman päättyessä Eurosportin selostaja ja kommentaattori ovat täysin sanattomia, ja kunhan he jotain sanovat, he hehkuttavat esitystä maasta taivaisiin. Yleisö nousee seisomaan ja osoittamaan suosiotaan tälle parille. Selostaja kertoo, kuinka suosittu tämä pari on yleisön keskuudessa. Rahkamo ja Kokko menevät valmentajineen odottamaan pisteitä. Kestää hetken. Lopulta pisteet tulevat.
Eivätkä ne riitä johtopaikalle. Pisteet vaihtelevat 5.6:sta 5.8:aan (korkein määrä on 6.0) eikä yksikään tuomareista ole asettanut Rahkamoa ja Kokkoa ykkössijalle. Yleisö buuaa ja huutaa, suorastaan mylvii. Rahkamoa ja Kokkoa miltei naurattaa, he hymähtelevät. Pettymys on varmasti valtaisa, vaikka samalle he ovat tottuneet jo urallaan siihen, että yleisö rakastaa heitä, tuomarit eivät.
Ehkäpä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko ovat näiden kisojen moraaliset, sydänten voittajat.
Hienoja esityksiä! Muutama vuosi sitten venäläinen taitoluistelija Jevgeni Plushenko tanssi Euroviisuissa Venäjän edustajan Dima Bilanin taustalla (ja sillä irtosi viisuvoittokin). 1990-luvulla Rahkamo ja Kokko kilpailivat ja esiintyivät paljon. Yksi esiintymisistä oli Enigman musiikkivideossa Beyond the Invisible.
Itse en ole ollut koskaan suuri jäätanssin seuraaja (saati harrastaja), mutta olen sitä seurannut toisinaan siinä kuin joitain muitakin talvilajeja. Omat muistoni Rahkamosta ja Kokosta tiivistyvät oikeastaan yhteen kohtaukseen jossain heidän esityksessään: Esityksen loppu on traaginen, sillä Susanna Rahkamolla on kädessään verenpunainen huulipuna, jolla hän esityksen lopuksi maalaa niin leukansa kuin rintansakin.
Estonian tyhjä pelastusvene turmapaikalla. Kuva: Wikipedia.
Viikon lopulla tulee kuluneeksi 20 vuotta Estonia-aluksen uppoamisesta. Merkkivuosi on näkynyt monissa medioissa, ja esimerkiksi niin Iltasanomat kuin Iltalehtikin on julkaissut tapahtuneesta teemalehden.
Estonia-niminen autolautta, matkustajalaiva upposi syyskuun lopulla, 27. ja 28. päivän välisenä yönä saaristomerellä laivan ollessa matkalla Tallinnasta Tukholmaan. Laivassa oli 989 ihmistä, joista 137 pelastui. Mukana oli etupäässä virolaisia ja ruotsalaisia. Suomalaisia laivalla oli kymmenkunta.
Onnettomuusyönä Itämerellä oli todella kova syysmyrsky. Kovan merenkäynnin (mutta varmasti myös rakenteellisempien ja ehkä inhimillistenkin syiden) aiheuttamana Estonia keulavisiiri irtosi, jolloin laivaan pääsi vyörymään täysin estoitta tonneittain vettä. Aluksen täyttyessä vedestä se alkoi myös kallistua niin, että lopulta ennen uppoamistaan se oli kääntynyt väärinpäin. Keulan irtoaminen tapahtui noin kello 1.15 yöllä ja ennen yökahta alus oli jo kokonaan uponnut. Onnettomuus tapahtui siis melko nopeasti, mikä yhdessä laivan pahenevan kallistuman ja vuorokaudenajan kanssa aiheutti sen, että vain pieni osa ihmisistä pelastui.
Onnettomuus oli Euroopan pahin merionnettomuus sitten toisen maailmansodan.
Ketä onnettomuus kiinnostaa tarkemmin, siitä saa paremman kuvan alla olevista videoista.
Vuonna 1994 MTV3:n aamutelevisio Huomenta Suomi oli Suomen ainoa aamutelevisio, ja niinpä sillä oli miltei "yksinoikeus" seurata ja uutisoita edellisen yön turmasta. MTV:n sivuilla kerrotaan: "Kun Huomenta Suomen työntekijät tulivat onnettomuusyönä töihin kello
3.30, toimitukseen oli tullut vasta lyhyt sähke, jossa kerrottiin
aluksen olleen merihädässä. Sähkeessä ei kuitenkaan kerrottu, että
kyseessä oli matkustajalaiva. Pian tuli kuitenkin toinen sähke ja koko
karmea tilanne alkoi hahmottua. Toimittajat alkoivat soitella ympäriinsä
lisätietojen saamiseksi." MTV:n sivuilta voi katsoa videoita aamun televisiolähetyksistä, kas tässä. Aikamoiselta tuntuu, että toimittaja Lauri Karhuvaara pääsi suorassa lähetyksessä haastattelemaan jopa Viron silloista presidenttiä Lennart Merta.
Iltauutisissa kaiken huomion vei tietysti Estonian uppoaminen. Alkoi olla selvää, ettei eloonjääneitä enää löydy, joten huomio kiinnittyi pelastuneiden haastatteluihin sekä onnettomuuden syiden tutkintaan.
Alla Mainostelevision kello seitsemän iltauutiset 28.9.1994.
Ja tässä Ylen illan pääuutislähetys samalta päivältä. Mukana olevan pelastuneen suomalaismiehen haastattelu on ainakin minulle ihan sydäntäraastava, joten katselu omalla vastuulla.
Vaikka Estonialla oli melko vähän suomalaisia, oli se silti valtavan huomion ja itkujen kohteena, ja se mielletään vahvasti osaksi Suomen 1990-luvun historiaa. Onnettomuudesta pelastuneita kuljetettiin ensisijaisesti Suomeen, muun muassa Tammisaareen ja Turkuun, koska ne olivat turmapaikkaa lähimmät maa-alueet. Itse laiva oli lukuisille suomalaisille tuttu, sillä se liikennöi pitkään Turun ja Tukholman väliä Viking Linen risteilijänä nimellä Viking Sally. Onnettomuuden jälkeen monia varmasti pelotti astua risteilijöille ja saattoipa entisille risteilijöille tulla mieleen ajatus, kuinka sama olisi teoriassa voinut tapahtua silloin, kun itse laivaili Viking Sallylla.
Oma suhteeni Estonian uppoamiseen on vähäinen, joskaan ei olematon. Omalla tavallaan tällaiset katastrofit kiehtovat minua kuten niin monia muitakin ihmisiä. Onnettomuuden tapahtuessa olin 7-vuotias ja juuri aloittanut ala-asteen, enkä muista siitä mitään uutisia, puheita tai reaktioita, joita eittämättä ilmassa oli. Jotain siitä kuitenkin tiesin ja olin kuullut, sillä leikeissäni isä-Hapsiainen luki aina sanomalehdestä "Estonia on uponnut".
"Teeny Weeny Families ystävämme ovat pienen pieniä eläinhahmoja, jotka rakentavat kotinsa pois heitettyihin tavaroihin. He ahertavat kylässään aina yhtä iloisina."
Riemuset lelukirja 1999
Teeny Weenyt olivat pieniä eläinhahmoja, jotka asuivat taloissaan. Talot eivät kuitenkaan olleet mitä tahansa rakennuksia, vaan esimerkiksi kenkä ja kahvipannu, tarinan mukaan nämä ukkelit siis muuttivat poisheitettyihin esineisiin. Ne toimivat esimerkiksi kahvilana, kouluna ja putiikkina.Yhden TW-harrastajan kokoamille nettisivuille pääset tästä, ne pursuavat tietoa näistä leluista. Myös yhdet suomalaiset TW-sivut netistä löytyvät.
Teeny Weenyt tulivat Suomeen vuonna 1996.
Itseasiassa pidän näitä leluja yllättävän halpoina: yhden esineen asukkeineen ja muutamine tavaroineen saattoi saada 45 markalla samalla, kun Barbie oli reippaasti yli sadan markan arvoinen. Hintaeroja eri Teeny Weenyjen välillä oli, mutta niin oli tietysti niiden esimerkki-barbienkin.
Kori toimi kauppana (engl. mini market), jossa asuvat Brownit eli ruskeat karhut.
Silitysrauta toimii kirkkona, jossa vietetään häitä. Silitysraudan mukana tuli siis häätarvikkeita sekä hääpari. Hääparina ovat vihreät sammakot :)
Teekannussa asuvat puput, ja kannu toimii kahvilana.
Kenkä oli koulu. Sen opettaja oli tottakai pöllö.
Ompelukoneessa asuivat ankat, ompelukone oli tottakai ompelimo. (engl. Waddle's boutique)
Teeny Weenyja julkaistiin kolme eri sarjaa, ja Suomessa niitä myytiin osittain sekaisin.
Itse muistan kuvan teepannun vaaleanpunaisena. Se punainen kannu oli ilmeisesti hyvin paljon yleisempi, ja tätä keltaista on valmistettu luultavasti paljon pienempi "painos".
Edellä mainittuun ensimmäiseen sarjaan kuului myös tämä vuoden 1998 lelukirjasta bongattu kello, joka oli hotellina. Tuo kamera taas on jo kolmossarjaa.
Tuulimyllyssä toimi leipomo, kamera oli niinsanotusti "muotishowkeskus". Näistä kuvista puuttuu muutamia Teeny Weeny -leluja, kuten keinuhevonen. En osaa sanoa, myytiinkö niitä Suomessa ollenkaan, eli ovatko tässä kaikki myynnissä olleet lelut.
Sinänsä on kiinnostavaa, että ainakaan tuon lukemani sivuston mukaan tässä yllä olevassa kuvassa keskellä möllöttävä tanssistudio ei kuulu mihinkään Teeny Weeny -sarjaan. Se on toisaalta 225 markan hinnalla jo aika eri luokassa muutenkin vaikkapa siihen teekannuun verrattuna.
Myös tässä alla olevassa vuoden 1999 Riemuset-lelukuvaston kuvassa on sekaisin toisen ja kolmannen sarjan leluja. Esimerkiksi tuo suuri tuulimylly on kakkosta, colatölkki taas kolmosta. Kakkossarjaan kuuluu myös tuo herätyskello.
Alarivin tuotteet ovat kolmossarjan leluja, ja omasta mielestäni ne eivät ole enää niin söpöjä kuin nuo ensimmäiset, kengät ja teekannut. Mutta makunsa varmasti kullakin.
Itselläni ei koskaan ollut Teeny Weeny -leluja, mutta joillain tutuilla ja sukulaisilla kylläkin. Kovin söpöjä ovat!
