Lastenkirjoja aikuisen silmin - Suvi Kinoksen seitsemän enoa

Viime aikoina olen lueskellut lasten- ja nuortenkirjoja sekä kirjaprojektin tiimoilta että ihan huviksenikin. Kyseessä on ollut lähinnä kirjoja, joita olen lukenut myös lapsena ja nuorena. Onkin todella kiinnostavaa lukea noita kirjoja uudelleen ja pohtia, ovatko ne samanlaisia kuin muisti niiden olevan, tuntuvatko ne lapsellisilta vai tarjoavatko ne jotain kosketuspintaa myös aikuiselle minulle.

****

Suvi Kinoksen seitsemän enoa löytyi ainakin minun kotikuntani kirjastosta myös äänikirjana.

Viikonloppuna luin Jukka Parkkisen romaanin Suvi Kinoksen seitsemän enoa, joka on alunalkaen julkaistu vuonna 1995. Kirja aloittaa alunalkaen kolme- mutta sittemmin neljäosaiseksi kasvaneen sarjan, jossa seurataan Suvi Kinos -nimisen tytön elämää syntymästä lähtien.

Suvi Kinos ei kasva aivan tavallisessa ympäristössä, sillä hänen ollessaan vauva hänen vanhempansa kuolevat liikenneonnettomuudessa, ja Suvi päätyy elämään ja kasvamaan viiden enonsa hoivaan kuvitteelliseen pieneen Nallikallion kuntaan. Kirjassa Suvin poikamiesenot opettelevat lastenkasvatusta ja -hoitoa, mutta yhtälailla Suvi oppii yhtä sun toista, sillä hänen enonsa ovat varsin akateemisia: jokainen on väitellyt tohtoriksi, kuka miltäkin alalta. On kulttuuriantropologia, kasvatustieteilijää ja kemistiä.

Kirjan kertojana on Suvi itse, kyseessä ovatkin siis ikäänkuin hänen muistelmansa. Omalaatuisessa ympäristössä Suvista kasvaa omalaatuinen tyttö. Kirja on toisaalta humoristinen, toisaalta kunnianosoitus erilaisuudelle, sivistykselle ja läheisyyden ja perheyhteisön voimalle - osoitus siitä, miten hienoja ihmisiä kasvaa muuallakin kuin heterovanhempien ydinperheessä. Viiden enon ja pienen Suvi-tytön muodostama Turakaisten-Kinosten perhe elää ratkiriemukasta ja monipuolista elämää Villa Landessa siitäkin huolimatta, että ulkopuolisten katseet usein kohdistuvat heihin.

Olen itse ollut jo jonkin aikaa osana yliopistomaailmaa, mikä teki kirjan lukemisesta erityisen antoisaa. Enot kun ovat akateemisia ihmisiä, ja kirjassa sivutaan niin tutkimuksentekoa kuin väitöstilaisuuksiakin pienen tytön näkökulmasta. Kirja vilisee sivistyssanoja, mutta sivistystä ja akateemisuutta käsitellään sekä humoristisin että lempein käsin. Enot ovat hauskoja, mutteivat naurettavia. He suhtautuvat itsekin akateemisuuteensa rennoin rantein.

Omien tutkimusintressieni kannalta kirjan loppuosassa on erityisen kiinnostava juonenpätkä. Nallikallion kuntaan tulee vieraaksi Namibian Ambomaasta ministeri, jonka vierailun yhteydessä lapset laulavat tälle pari säkeistöä menneiden vuosikymmenten tunnettua Musta Saara -virttä, joka rasistisen maailmankatsomuksensa myötä on kadonnut laululistoilta jo aikaa sitten. Kirjassa viitataankin virren ongelmallisuuteen. Samoin viitataan myös Ambomaalla työskennelleisiin suomalaisiin lähetystyöntekijöihin sekä lähetystyön idean ongelmallisuuteen. Nuo viittaukset tuskin aukeavat kirjan lapsilukijoille, eivätkä välttämättä kaikille aikuislukijoillekaan, mutta minä tein pää huuruten merkintöjä marginaaliin.

Kirja oli sekä lapsellinen että myös aikuislukijalle sopiva. Seuraavaksi taida ottaa lukulistalleni kirjan jatko-osat!